Giselle

Huomenna alkaapi junamatka kotiin, ja koukkaan Suomen kautta Lontooseen. Aikamoinen kiire on tässä ollut, että saa viimoiset työtehtävät tehtyä ennen lopettamista, ja äitikin tuli käymään täällä viikonlopuksi, joten ollaan juostu vaikka missä. Ollaan syöty mahat pullolleen gruusialaisissa (georgialaisissa) ravintoloissa, käytiin baletissa Eremitaasin teatterissa, ja kävelty tuliaisten perässä aivan hitonmoisesti.





Baletissa oli kiva käydä ja oman pikantin lisänsä tietenkin toi Eremitaasin mahtipontinen ympäristö – itse esitys kuitenkin kaukana loisteliaisuudesta. Äiti parjasikin balettitanssijoiden tekemiä alkeellisia virheitä vieressä istuvalle rouvalle esityksen jälkeen. Solistien taitoja hän kuitenkin kiitteli, onneksi, sillä vieressä istuva rouva oli pääballerinan äiti. Kuulemma taso vaihtelee roimasti, meille sitten sattui huonompi mäihä. Yleisön taso oli toinen häiritsevä asia (piilosnobi puhuu). Oikeasti, miksi pitää taputtaa joka helvetin välissä? Klassiseen musiikkiin kuuluvat oleellisesti hengähdystauot osien välillä, ja niihin ei ole tarkoitus ängetä taputapua. Se on myös todella häiritsevää esiintyjille. Kannattaa muistaa että taputtamisen paikka on vasta siinä vaiheessa kun kapellimestari laskee puikkonsa alas lopettamisen merkiksi.






Tomorrow I shall be in a train to Finland and in a few days plane to London. It’s been such a rush to finish all work, and run around with my mom for a last souvenir shopping frenzy. We’ve dined well, mainly in Georgian restaurants and also went to a ballet in the Hermitage Theatre.





It was lovely to go to ballet and especially in the grandiose surroundings of the Hermitage. The show itself wasn’t that grandiose – it was full of mistakes. My mom complained about how bad the dancers were to the lady sitting next to us. She did thank the skills of the solo dancers however, luckily, as the lady sitting next to us was the mom of the prima ballerina of the theatre. Apparently the standard of the ballet depends, and we were just unlucky. The other thing bothering me was the standard of the audience (yes I know, I am a closet snob). Why do people feel the urge to clap in every bloody pause? Classical music needs those moments of breath between separate parts and you are not supposed to fill them by making your own noise. It is also really disturbing for the performers. The moment to show your appreciation isn’t until the end, when the maestro (I am starting to forget my English, whose the guy with the stick at the front?) puts down his stick (which has an actual name instead of just a “stick”, I just can’t remember it right this second!).