Toivepostaus: Britteihin muuttaminen - opas

Minä muutin Britteihin vuonna 2006 yliopisto-opintoja aloittamaan. Uuteen maahan muuttaminen on aina täynnä kommervenkkejä, ja kyllä niitä sattui omalle kohdallekin. Tässä muutamia omia pieniä vinkkejä jotka saattavat auttaa teitä muita tänne muuttavia. Ihan kauhean tarkkoja ohjeita en aio antaa, ihan siitäkin syystä että minun muuttoajoistani on sen verran aikaa että jotkut tietyt asiat saattavat jo olla muuttuneita, joten tästä löytyy niitä yleispätevimpiä neuvoja.

Mikä on aluksi hankalinta
Pankkitilin avaaminen ja asunnon löytäminen olivat vaikeimpia asioita. Lisäksi Lontooseen muuttaessa eri kaupunginalueiden tunteminen ja liikkumisen hahmottaminen olivat hankalia. Ystävien saaminen, mutta tämähän on hankalaa aina kun muuttaa johonkin uuteen paikkaan. Tästä voisin tehdä ihan oman postauksen ehtiessäni.

 

Uuteen maahan muuttaminen on aina vaikeaa, asunnon metsästäminen voi olla kovinkin stressaavaa, ja kaikki byrokratian pyörittämiset, kuten lääkärille rekisteröityminen, pankkitilin avaaminen, NI-numeron (verotusnumero) hakeminen jne. on väsyttävää. Mutta jos ei anna periksi niin kaiken saa ennenpitkää järjestettyä. Täysin samaa elämäntasoa mihin Suomessa on tottunut täältä tuskin saa, Lontoo on todella kallis kaupunki ja pääsääntöisesti asumistilat ovat Suomen standardeihin tottuneille aika kauheita. Mutta jostain on aloitettava!
 

Asunnon löytäminen
Tähän kannattaa varautua pitkällä pinnalla ja suurella lompakolla jos ei halaja kimppakämppäilyä. Asuntojen taso on Briteissä huono - kannattaa tarkastaa perusasiat eli että missään ei haise/näy home (sitä mitä luultavammin on vähintään vessassa - normaalijuttu valitettavasti), ja että hanat toimivat ja että tärkeimpänä, asunnon vuokraajalla on oikeus sitä vuokrata. Valitettavasti täällä on jos jonkinlaista huijaria - jos tarjous tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se mitä luultavammin on.

Turvallisimpia, joskin kalleimpia, ovat erilaiset asunnonvälitysfirmat. Minä olen itse aina vuokrannut yksityisiltä, eikä minulla ole ollut mitään ongelmia, mutta erityisesti Lontoossa sattuu ja tapahtuu. Yleisesti ottaen kannattaa olla varovainen, mutta suurin osa ihmisistä on rehellisiä. Takuuvuokra tulee laittaa erityiselle "turvatilille", vuokranantajan tulisi tämä tietää ja sitä ehdottaa ja kunnon paperisopimukset kannattaa tehdä.

Niinjoo, ja kannattaa miettiä asuinaluetta sillä tavalla että missä olisi turvallinen olo kävellä iltaisin. Ja jos mahdollista ottaa kaveri mukaan asuntonäyttöihin. Suurin osa Lontoon alueista on turvallisia, ja yleisesti ottaen Lontoo on yksi turvallisimpia miljoonakaupunkeja. Minulta on kysytty niin monta kertaa sitä missä sitä uskaltaa Lontoossa liikkua... Lähes missä tahansa. Kuriositeettina, jos iltaisin kuulette klassista musiikkia metroasemallanne, tiedätte että liikutte huonolla alueella. Sitä nimittäin soitetaan alueilla joissa on tavallista enemmän väkivaltaa, klassinen musiikki kun kuulemma rauhoittaa.

Byrokratia - pankkitili, lääkärit ja niin edelleen
Paikallisen pankkitilin saaminen on vähän kuin taidetta joskus. Pitää todistaa asuinosoite, joka taas yleensä todistetaan pankkitositteilla... Opiskelijat saavat yleensä yliopistostaan jonkinlaisen kirjeen joka todistaa asuinosoitteen. Muiden kannattaa yrittää saada jokin lasku (kaasu, televisio tms) tulemaan omalla nimellä. Helpoin ja nopein ratkaisu on lisätä nimi kimppakämpän laskupapereihin. Muutenkin kannattaa käydä eri pankeissa kysymässä eri tilejä - nämä saattavat joskus riippua ihan virkailijastakin mitä tarjotaan ja kenelle - ja niistä valita paras tarjous.

Lääkäriin kannattaa kirjautua heti kuin mahdollista. Täällä yleensä kirjaudutaan lähimmälle lääkäriasemalle (GP), ja siinä täytyy myös todistaa asuinosoite. Yleensä on jokin alkutarkastus, ja sen jälkeen pääsee käymään tarvittaessa lääkärillä. Jos on hätä, niin NHS walk-in centerit ja sairaalan ensiapu auttavat ketä tahansa, ei tarvitse olla rekisteröitynyt eikä edes EU-maalainen.

Kavereiden saaminen
Voi olla hankalaa miljoonakaupungissa, mutta toisaalta, täällä on niin paljon tekemistä ja kokemista että tylsäksi ajan ei tulisi jäädä. Ja monet muutkin ovat samassa tilanteessa, eli muuttaneet uuteen kaupunkiin.

Yleisesti ottaen britit saavat kavereita erityisesti töitten kautta, siellä kun vietetään paljon aikaa, ja usein töitten jälkeen jäädään turisemaan olusen äärelle lähipubiin. Sieltä saa kavereita helposti. Lapsiperheille (erityisesti äideille) mahtava tapa saada paikallisia kavereita on liittyä paikallisen NCT-yhdistyksen listoille ja alkaa käydä heidän järjestämissään tapaamisissa. Suurin osa niissä käyvistä tyypeistä etsii sosiaalisia äitikontakteja.

Suomalaisia on lisäksi monissa monissa kaupungeissa ympäri Brittejä - rohkeasti vain etsimään facebookista paikallista ryhmää ja sieltä kysymään tuttavuuksia, jos se siis kiinnostaa.

Avun pyytäminen
Ja kuten sanottu, täällä on paljon suomalaisia. Facebookista löytyy mm. London Finnish mums ja Finnish people living in London -ryhmät joista löytyy avuliaita ja mukavia jäseniä, jotka varmasti vastaavat mielellään uusien tulijoiden kysymyksiin.

Mutta ehkä tärkeimpänä, uuteen maahan muutto on seikkailu - nauttikaa siis uusista kokemuksista!

Tälläisiä mietteitä! Olisiko teillä mitään hyvää ohjetta Britteihin muuttajille?
 

Miten minusta tuli ulkosuomalainen? Osa 1: Japani

 

Lukiolaisena päätin lähteä vaihto-oppilaaksi. Vuosi toisessa maassa, kulttuuriin paneutuen ja kieltä oppien kuulosti niin mielettömältä kokemukselta ettei sitä tehnyt mieli sivuuttaa olankohautuksella. En enää muista mitä kautta kuulin mahdollisuudesta - hyvinkin mahdollista että sysäyksen sain joltain vaihto-oppilasvuodelta palaavalta lukiotutulta, tai ehkäpä koulun käytävillä oli vaihto-oppilasjärjestön juliste. Mutta palava halu minulla oli lähteä jonnekin. Hain vaihto-oppilasjärjestöön, kävin haastattelussa, sain hyväksynnän ja sitten minun tuli valita maa. 

 



 

Olin jo hakiessani mietiskellyt sopivaa maata itselleni. Suurin osa vaihto-oppilaista meni USA:an tai Australiaan. Minä halusin johonkin mahdollisimman erilaiseen ja kaukaiseen maahan - johonkin täysin länsimaista poikkeavaan paikkaan. Silloin kun minä lähdin Japaniin se oli yksi epäsuosituimpia kohteita - silloin kukaan ei ollut vielä kuullutkaat animesta, jPopista tai lolitapukeutumisesta. Jos USA:an tai Australiaan halusi, piti valita kakkosvaihtoehto, jos ei sinne suuren tungun takia pääsisikään. Japaniin pääsivät kaikki. Mutta se ei minua haitannut - halusinhan kokeilla jotain erilaista, ja olinhan tavannut aikaisemmilla matkoillani paljon japanilaisia, ja he tuntuivat kivoilta tyypeiltä. Erilainen maa, jossa paljon kivoja tyyppejä - kuulosti täydelliseltä minulle. Ja uusi kielikin kaiken lisäksi.

 

Ja sinne pääsin. Lopetin lukion toisen vuoden keväällä kesken, vanhojentanssien jälkeen, ja lähdin Japaniin.



Vuoteen mahtui jos jonkinmoista - onnistumisia, iloja, suruja, kriisejä. Ehkä suurimpana asiana kasvoin ihmisenä paljon. Ymmärsin uusia asioita, opin itsestäni, kansallisuudestani, kulttuureista, ja ihmisten välisistä suhteista paljon. Vieraassa maassa, täysin ummikkona asuminen, vieraassa perheessä, tavallaan vieraana ja tavallaan perheen jäsenenä, ja oudossa kulttuurissa asuminen kasvatti. Toisessa perheessä asuminen sai minut arvostamaan omaa perhettäni uudella tavalla. Toisessa kulttuurissa asuminen sai minut käsittämään kuinka ihmiset käyttäytyvät ja kuinka kulttuuritausta heihin vaikuttaa. Toisessa maassa asuminen sai minut ymmärtämään että maiden väliset erot ovat todellakin niitä, eroja, eikä maita voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Ne ovat vain erilaisia.

 

Suomeen palatessani tunsin itseni tavallaan ulkopuoliseksi. Ymmärsin suomalaisuuteni ja kansallisuuteni eri tavalla kuin aikaisemmin. Suomi ei enää ollutkaan se ainoa oikea paikka, jossa kaikki on hyvin. Se oli vain erilainen maa, maa muiden joukossa. Kotimaa, muttei parempi tai sen huonompi kuin Japani. Vietin aikaani enemmän ja enemmän muiden palanneiden vaihto-oppilaiden kanssa, sillä he tuntuivat ymmärtävän tätä erilaisuutta, maailmankansalaiseksi kasvamista, paljon paremmin. Maailmankansalainen... Kuulostaapa kornilta, mutta se kuvaa parhaiten sitä sen hetkistä olotilaani. Ja itseasiassa minkälaisena koen itseni nykyäänkin.

 

Palattuani aloitin kolmannen vuoden lukiossa, jatkaen siitä mihin sen vuotta aikaisemmin jätin. Mutta takaraivossa kutkutti, minne sitä lukion jälkeen... Seuraavassa osassa sitten minne sitä päädyinkin ja miksi.



Vauvan päivänasu puistossa

Vähän kuvia jo jaoinkin IG:ssä, mutta tässä satoa meidän oikealla kameralla kuvailusta... Heh, bebe on kyllä melkoinen menijä ja suurin osa kuvista oli takaraivoa täynnä... Mutta muutama sopiva otos löytyi sieltä sadan joukosta.

Huppari Mayoral, haalarit Marks&Spencers, kengät Clarks

 

Olen (ehkä olette huomanneet) ollut aika innoissani vauvan vaatettamisesta. Äitiyslomalla ollessa vauvalle vaihdoin kaksi tai kolme kertaa päivässä vaatteita, kun eihän samoja vaatteita voinut käyttää äitiryhmässä ja sitten vielä kaupungilla(!). Tai voi toki, mutta kun teki mieli kokeilla jotain uutta yhdistelmää. 

Nyt tietty töissä ollessa se on mies joka pukee vauvaa useimmiten. Kuvatodistusaineisto mitä minulle joskus kännykkäkuvina lähetellään ei heh ole useimmiten ihan niin tarkalleen mietittyä kuin mistä itse tykkäsin kotiaikoinani... Mutta ei kai se mitään, onhan minulla sitten viikonloput aikaa mallailla ja miettiä väriyhdistelmiä vauvalle.

 

Mites te muut - voisiko vähempää kiinnostaa mitä laitatte lapsillenne päälle vai yritättekö katsoa kivannäköisiä vaateyhdistelmiä? 

Toivetorstai: Työssäkäynti, imetys ja niiden yhdistäminen minun kokemusteni perusteella

Aloitin työssäkäynnin silloin kun vauva oli 10.5 kk vanha. Siinä vaiheessa imetin vielä, ja itseasiassa imetän edelleenkin, vauva on nyt lähes 15kk vanha. Joskus kuulee mietintöjä siitä että työssäkäynti ja imetys eivät vain voi onnistua yhdessä, ja jommankumman on pakko joustaa. Ja yleensä niinpäin että imetyksen tulee loppua ja pulloilu alkaa. Tämä varmasti riippuu vauvasta (erityisesti vauvan iästä), äidin jaksamisesta, töiden luonnosta että vähän kuunkin asennosta, mutta omien kokemusteni perusteella työhänlähtö ei suinkaan (välttämättä) tarkoita imetyksen loppumista.

Apuvälineet

 

 

Vauva ikä on varmasti suurin ongelma, ja mielestäni alle kuusikuukautisen vauvan kanssa työhönmeno ja imetys on todella hankala yhdistelmä. Kävin itse muutamissa koko päivän kestävissä työhaastatteluissa kun vauva oli vielä täysin imetyksen varassa - se ei ollut todellakaan helppoa. Vauva ei suostunut syömään pullosta, ja teki täydellisen ruokailulakon siksi aikaa kun itse olin poissa, ja minä taas jouduin pumppailemaan käsipumpulla vessassa ruokatauolla. Kotiin pääsin räjähtämispisteessä. Huh, aikamoista, mutta siitä selvittiin, eikä se ollut kuin satunnaisia päiviä siellä täällä.

 

Englannissahan työnantaja on velvollinen tarjoamaan rauhallisen huoneen jossa imettävät äidit voivat pumpata, ja/tai imettää, mutten tiedä miten Suomessa asiat ovat. Ja uskon että tämä on aika ideaali tilanne - monissa työpaikoissa ei välttämättä ole mahdollisuutta lähteä pöydän äärestä muutaman kerran päivässä puolen tunnin pumppaussessioille sen maidontuotannon säilyttämiseksi. Ja missäs varastoit äidinmaidon? Kahvitaukotilan jääkaapissa? Minun työpaikallani on erityinen pumppaushuone jossa on lukollinen jääkaappi, mutta epäilen tämän olevan melko harvinaista.  

 

Jos mitenkään mahdollista, työhönlähtö kannattaa ajoittaa vasta sen jälkeen kun vauva osaa syödä kiinteitä kunnolla eikä ole niin riippuvainen imetyksestä ainoana ruoanlähteenä. Ehkä siinä 7kk iässä aikaisintaan. Kun vauva voi olla päivällä ilman maitoa, vaikka sitä kovasti haluaisikin, on helpompi olla poissa. Silloin kun itse lähdin töihin vauva söi vielä päivämaidot, vaikkei se ollut mikään suuri tarve enää, ja usein hän unohti maitoa vaatia jos olimme ulkosalla tai muuten uusissa paikoissa. Koin että vaikka olisinkin poissa paikalta, hän selviäisi siitä ihan hyvin. Ja jos imetys osuu vain siihen aikaan kun äiti on kotona, ei tarvitse työpaikalla pumppailla.

 

Äidin jaksaminen on toinen ongelma. Se on paljon ylimääräistä hommaa, työpaikalla pumppailu, pullojen sterilointi ja niin edelleen. Pahimmillaan vauva vielä heräilee öisin. Itse kuljin melkoisessa sumussa ensimmäisen kuukauden ja jokapäiväinen rintapumpun ja pullon sterilointi stressasi. Vauvakaan ei suostunut syömään päivisin pullosta ja hyökkäsi heti rinnusten kimppuun kunhan pääsin ovesta sisään. Sitten jätin päiväpumppailun pois kokonaan, ja viikon parin kuluttua tukalat fiilikset rinnuksissa hellittivät ja maidontuotanto tasaantui. Ja niin tasaantui stressikin. Ja imetys tapahtui aamuisin, iltaisin ja (valitettavan usein) öisin. Jokatapauksessa, aamu- ja iltaimetys olivat aika helppoja nakkeja, eivätkä tuoneet ylimääräistä stressiä, aamulla toki tuli herättyä tavallista aikaisemmin. Yöimetyksistä pääsimme loppujen lopuksi lähes täysin eroon unikoululla josta tulossa postaus pian! 

 

Summa summarum, minusta imetys ja töihinlähtö eivät suinkaan ole toisensa possulkevia asioita, mutta jos mahdollista se kannattaa ajoittaa vasta siihen vaiheeseen kun vauva syö kiinteitä hyvin. Sitten ei välttämättä ole pakko pumppailla töissä, ja voi keskittyä vain siihen ilta- ja aamusyöttämiseen.

 

En tiedä, taidan olla vähän harvinaisemmasta päästä kun imetän vielä näinkin "vanhaa" vauvaa, mutta meille imetys ja töiden yhdistäminen kävi melko luonnollisesti ja helposti. Onko teillä mitään omia kokemuksia aiheesta?

Vauva 14kk

Tämäkin tulee lähes kuukauden myöhässä mutta kohta päästään ajan tasalla sillä vauva täyttää 15 kk 5.9.2014.

 

 

 

 

Vielä 12 kuukauden iässä vauva konttasi paljon. Osasi kävellä, mutta päätyi konttaamaan aina jos halusin päästä jonnekin nopeasti. 13 kuukauden iässä taas tapahtui täyskäännös. Parissa päivässä vauva jätti konttaamisen täysin, nousi kahdelle jalalle, ja taapersi tomerasti paikasta toiseen. Ja uudestaan, ja uudestaan. Olimme juuri silloin Suomessa tapaamassa vanhempiani, ja ihmettelin kuinka nopeasti muutos tapahtuikaan. Yhtäkkiä meidän vauvasta tuli taapertava taapero. Ja sitten häntä ei enää pidätellyt mikään - kaikkialle on päästävä, ja äkkiä!

 

 

 

Suomeen palatessamme ihmettelin öisin itkeskelevää vauvaa joka ei millään tahtonut asettua nukkumaan. Kunnes näin pienen valkoisen pilkahduksen suussa - ensimmäinen poskihamma, alaoikeallas! Ja toinen poskihammas tuli alavasemmalle pian sen jälkeen.

 

 

 

Vauva edelleenkin syö lähinnä vain lusikasta syötettynä, ja sylkee pois kaikki vihannekset ja hedelmät joita ei ole soseutettu ja piilotettu ruokaan... Parhaiten tästä dilemmasta kertonee pieni tarina Hesburger-reissulta. Tien päällä poikkesimme purilaisille. Vauva söi purkkiruoan, ja välipalaksi (hyvä äiti!) annoin vauvalle palasen hampurilaispihviä. Mmm, vauva tuntui sanovan, anna lisää! Koska äidinkin piti syödä, annoin vauvalle seuraavaksi palasen hampurilaisen välistä löytynyttä salaattia. Mmm, vauva tuntui sanovan. Kunnes huomasi minkä kamalan huijauksen äiti oli tehnytkään. Kieli ulos, iljettävän salaatinpalan annettiin tippua lattialle, ja kaiken kukkuraksi vauva vielä alkoi raapia kieltään saadakseen viimeisimmänkin terveellisen maun pois suustaan. Annoimme nugetin lohdutukseksi, sen kimppuun vauva iski kuin sika limppuun.

 

 

 

Ja pian vauva onkin jo 15kk!

Ruokailua ulkomaanmatkoilla ja vähän kotonakin

Noniin, tälläinen haaste tuli Liisalta! , ihan hävyttömän kauan sitten, ja ehdinpä nyt vihdoinkin laittaa tämän julkaisuun, menipä tässä aikaa. Eli tässäpä vastauksia kysymyksiin a la Liisa, liittyen matkusteluun ja ruokiin.   

 

1. Mikä on lempiruokalajisi?

 Sushi ja pizza ja hampurilaiset. Tykkään kyllä monesta.

 

2. Miten hoidat yleensä ruokailut matkustaessasi - tyyppailetko ravintoloita, etsitkö street food -kojuja, vai kokkaatko mieluiten ihan itse?
 Yleensä käyn jossain tavallisissa ravintoloissa. Aamiainen yleensä hoituu joko hotelliaamiaisella tai jotain omia croissantteja/muroja syömällä. Päivällä tulee syötyä siinä ravintolassa mikä nyt sattuu näyttämään kivalta ja joka on matkan varrella. Oli se sitten ravintola, street food paikka, kahvila tai joku muu. Eli sattuma vie.

 

3. Oletko jossain matkakohteessasi joutunut pettymään safkoihin?

Ugandassa. Perinneruoka oli joko matokea (sellaista muussattua mautonta banaania) vuohen kanssa, tai riisiä papujen / omituisen maapähkinäkalakastikkeen kanssa. Tai sitten se oli (hyvin laihaa) friteerattua kanaa ranskalaisilla. Ja ketsuppina saatava tomaattikastike oli tosiaan tomaattikastiketta... 

Oi mitä juhlaa olikaan kun kävin kaupungilla syömässä jossain kunnon ravintolassa. Hyvänä kakkosena tuon perinneruoan sijasta toimivat myös tuoreet hedelmät torilta ja vuohibarbequetikut street food kojuista (joista jälkimmäiset olivat ehkä hivenen epäilyttäviä, mutta ah niin hyviä). Niin joo, ja tuosta vuohesta, se oli ihan hyvänmakuista, mutta se pilkottiin machetella ja siellä oli usein luunsiruja joita piti varoa. Lohkoin hampaan pari tämän takia.  

 

4. Alkupala, jälkkäri vai pääruoka?

Yleensä alkupalat ovat ravintoloissa parhaita - niissä käytetään hyviä raaka-aineita ja ne tuppaavat olemaan kekseliäimpiä. Mutta sokerihiirenä pakko sanoa että jälkiruoka.  
 

5. Entä pizza - millä täytteellä?

Jalapeno, ananas, pepperoni, kinkku. Ehkä jopa aurajuusto vielä mukaan. Kuulostaa aika karmealta, mutta on mielettömän hyvää! 
 

6. Oletko ikinä osallistunut (lomallasi tai muuten) ruoanlaittokurssille? 

Enpä ole tainnut osallistua, nyt ei kyllä tule mieleen, mutta olen osallistunut drinkkikurssille. Se päätettiin tottakai tekemällä kaikki mahdolliset opetellut drinkit ja sitten ne juomalla. Japanissa olin myös kotitaloudentunneilla oppimassa tekemään japanilaista munakasta ja seesaminsiemenpapuja ja kävin myös teeseremoniatunnilla.

 

7. Missä maassa on mielestäsi kaikkein parhaat safkat?

Suomessa, no tottakai, eipä ruisleipää voi vastustaa. Mutta jos jotain muuta niin japanilaisista ruoista pidän todella paljon. Ehkä siis Japanissa.  
 

8. Entä juomat?

Briteissä tottakai - rakastan perinteisiä aleja ja bittereitä, ja kyllä kunnon hiivaiset siideritkin maistuvat.  

 

9. Kuinka "kansainvälistä" ruokavaliosi tavallisesti on?

Kyllä se taitaa olla aika kansainvälistä. Aika perusruokia ympäri maailmaa tulee syötyä kotosalla ollessa, joskus toki pastaa (italialaista), joskus jotain englantilaisia ruokia,  takeawayna yleensä intialaista tai kiinalaista, ja useimmiten jos saan valita mitä syön kaupungilla niin sitten sushia.
 

10. Mitä evästä otat yleensä mukaan matkoille?

Otan ruisleivästä tehdyn voileivän. Väliin kinkkua, voita ja salaattia. Mutta yleensä sitä ruisleipää ei ole, joten syön vaan jotain matkalla mitä löytyy.  Wrapit on toinen mitä joskus teen matkalle mukaan.
 

11. Entä mitä syötäviä tuliaisia kannat takaisin asuinmaahasi?
 Niin, eli Suomesta tänne Britteihin? No ruisleipää tottakai, Fazerin suklaita ja joskus irtokarkkeja. Wigrenin sinappia, leipäjuustoa, Oltermannia, jouluksi joulutorttuihin marmelaadia, ja onpa sinne laukkuun joskus eksynyt riistamakkaroitakin.

Nyt tähän vastailun jälkeen on tullut sen verran nälkä että täytyypi tästä lähteä jääkaapille. Jätän suorat haasteet tälläkertaa tekemättä, mutta haastan teidät tätä lukevat vastaamaan näihin samoihin kysymyksiin omassa blogeissanne!

Toivetorstai: Miksi me asumme Isossa-Britanniassa?

Minulle on kertynyt tuonne useampi toivepostaus odottelemaan toteutusta, ja nyt alkavat taas vaihteeksi Toivetorstai postaussarja. Sieltä löytyy jutuntynkää Britteihin muuttamisesta, imetyksestä, kulttuurieroista ja sen sellaisesta, eli jos olette toivoneet jotain tiettyä postausta joskus eikä sitä ole vielä toteutettu niin nyt kannattaa olla torstaisin kuulolla.
 

Miten siis me päädyimme asumaan Iso-Britanniaan ja miksi olemme tänne jääneet?

 

 

Minä en ole tainnut ikinä kirjoittaa siitä miten minä päädyin Britteihin ja ylipäätänsä ulkosuomalaiseksi (joka olisi itsessään ihan mielenkiintoinen tarina), mutta aloitetaan tästä meidän tarinasta. Olen kirjoittanut aikaisemmin postauksen meidän "rakkaustarinasta" eli siitä miten minä ja mieheni tapasimme ja miten meidän tarina siitä eteni. Tarina lyhyemmässä muodossa menee näin: 2006 tammikuussa tapasin lontoolaisen miehen tuolihississä Ranskan Alpeilla, ja aloimme vakavan seurustelun kun tulin syyskussa Lontooseen opiskelemaan.
 

Ennen kuin tapasin (tulevan) mieheni olin lähettänyt juuri hakupaperit Englantiin yliopisto-opiskelua varten. Hain Englantiin opiskelemaan paristakin syystä - minua kiinnosti opiskelu englanniksi, halusin vaihtoehdon pääsykokeisiin tankkaamiselle ja erityisesti, halusin alkaa rakentamaan kansainvälistä uraa, ja uskoin brittiläisen yliopiston valmistavan minut siihen paremmin kuin suomaisen. Paremmat ja laajemmat työmarkkinat Briteissä houkuttivat myös. Pääsin sisään lontoolaiseen yliopistoon, ja aloimme tapailemaan taas uudestaan mieheni kanssa.
 

Aloin rakentamaan uraa ja yhteyksiä Lontoossa täällä opiskellessani. Mietin eräässä vaiheessa jos olisin tehnyt maisterin Suomessa, mutten päässyt sisään suomalaiseen yliopistoon. Pitäkää tunkkinne ajattelin ja tein saman koulutuksen Lontoossa, jäänpä tänne. En vakavissani edes ajatellut paluuta Suomen työmarkkinoille, vaikutti nimittäin siltä etten löytäisi sieltä saman tason mahdollisuuksia kuin Lontoosta millään. En millään. Olihan täällä paljon enemmän mahdollisuuksia. Mies samaan aikaa kävi itse yliopistossa, eikä hän suomenkieltä osaamattomana olisi päässyt suomalaisille työmarkkinoille mitenkään sisään. Ja hänen alallaan (graafinen suunnittelu) työtilanne olisi ollut todella hankala, hankalampi kuin minun alallani.

 

 

Jokatapauksessa, täällä oli meidän kotimme, miehen perhe, ja vaikka Suomessa elämänlaatu onkin mielestämme parempi, Britteihin jääminen oli taloudellisemmin järkevämpi ratkaisu, varsinkin minun uranrakentamisen kannalta. Täältä pääsen myös helpommin rakentamaan kansainvälistä polkua uralleni, sitä haavetta en ole unohtanut, ja sitä kohti varmasti teen jossain vaiheessa jonkun liikkeen.

 

 

 

 

Tänne siis päädyimme, opiskelun ja työn perässä, ja työmarkkinoiden parempi tila sai meidät tänne jäämään. Mites te muut lontoolaiset ja brittisuomalaiset - miten te olette päätyneet asumaan tänne?