Eka lumileikkikerta

Viime vuonna vauva oli vielä niin pieni ettei päässyt leikkimään lumeen. Suomessa kun oltiin hän sai ihastella lumisadetta rattaiden suojista, lämpöpussissaan. Tänä vuonna meidän pieni taapero pääsi kuitenkin seikkailemaan ensilumeen. Ensimmäistä kertaa elämässään.

 



Eihän sitä paljoa ollut, mutta tarpeeksi pikku leikeille. Sitä tuli toki lisää koko päivän ja seuraavana päivänä oli maassa jo kunnon nietokset jossa sai kahlailla.

 



Tein vauvalle pienen lumiukon ajatellen että olisipa hauska leikkiä sen kanssa, ja vauva siitä tykkäisi. No, hän tykkäsi juoksennella lautapinon ympäri, uudestaan ja uudestaan, ja tönäisi ukon kumoon sitä edes katsomatta.

 

 



Lumienkeleitä? Ei suinkaan. Jähmettyneen äidin yrittäessä paimentaa taaperoa takaisin lämmintä mökkiä kohdin tuli ensin spagettiraivarit ja sitten maahan heittäytyminen naamalleen. Kunnes taapero tajusi että naamallaan lumessa makaaminen ei taidakaan olla niin kivaa kuin sisätiloissa ja kääntyi selälleen osoittamaan mieltään.

 

 

 



Lumisadetta on ihana kuvailla, niin kaunista. Tätä tulikin päivän ja yön aikana kymmenen senttiä lisää, ja seuraavana päivänä, varsinaisena jouluaattona ja joulupäivänä maata peitti paksu lumikerros. 

Lumipallo! Ja kaikki murheet ja suuttumiset unohdettiin kun saatiin äidiltä lahjaksi hauska pallurainen jota lyödä ja rikkoa!

 

 

Toivottavasti teilläkin on ollut kiva joulu, palaillaan joulufiiliksiin vähän myöhemmin :)

Vauva - 17kk, melkein 18kk

Jotenkin aika tuntuu kiitävän eteenpäin huimaa vauhtia. Päivät punoutuvat toisiinsa, maanantaista seuraavaan maanantaihin kuljetaan silmänräpäyksessä, eikä aikaa tunnu olevan vain olla. Vauvan kuukausittaisia kehityspostauksia ei ole tullut kirjoitettua, vaikka aina oli tarkoitus, aikaa ei tuntunut löytyvän, ja sitten se hetki menikin jo ohi ja oli seuraava kuukausi. Ja seuraava kuukausi. Viimeksi kirjoitin kehityspostauksen silloin kun vauva oli täyttänyt 14 kk, eli melkein neljä kuukautta sitten.  

 

 

 

Vauvasta on nyt tullut iso tyttö, oikea kunnon taapero. Hän näyttää tahtonsa. Suuttuu jos häntä torutaan, ja katsoo kulmiensa alta äitiä ja isiä vihaisesti. Hän osoittaa haluamaansa tavaraa (useimmiten isän tai äidin iPhonea) ja huutaa kunnes saa sen käsiinsä. Polkee jalkaa kun suututtaa. Pahinta kaikessa on ehkä se että tätä näyttelyä on vaikea katsella räjähtämättä nauruun. Sitä vain yrittää olla huomioimatta uhmaa, ja rauhoittaa typykkää puhumalla rauhallisesti takaisin. Kun tekee vain mieli hihittää.

 

 

 

Itsenäisyys on kehittynyt myös syömisessä. Sormin hän ei tykkää syödä, ja lusikalla tulee saada syödä ihan itse. Ruokailut ovatkin menneet varsinaiseksi temppuiluksi, mutta toivotaan että meidän hoikka typy ei hoikennu turhan paljoa tässä opetellessa.

 

Vaatteita on nyt kiva laittaa päälle, että ottaa pois päältä. Voi kuinka monta kertaa olemmekaan tulleet pinnasängyssään hihkuvan vauvan luo laittamaan hänet takaisin unille, nostaneeni vauvan ja napanneeni alastomasta pepusta kiinni. Mutta hyvin avuliaasti autetaan vaatteiden takaisinlaitossa, ja vauva on alkanut oppimaan miten laittaa takki päälle ja housut jalkaan. Kengätkin laitetaan omatoimisesti.

 

 

 

Kaksikieliselle varmaankin tyypillisesti, sanoja on edelleen hyvin vähän. Tyttö tuntuu ymmärtävän molempia kieliä hyvin, mutta sanoja ei tule lähes mitään. Äiti, daddy, mama, cat, book, siinäpä ne. Samoja sanoja mitä tuli jo nelisen kuukautta sitten. Mutta hyvin hän tuntuu ymmärtävän yksinkertaisia käskyjä molemmilla kielillä, ja osaa tuoda joko äidille tai isälle tavaroita.

 

Paras leikkikalu tällä hetkellä on äidin laukku. Vetoketju on kiva avata, ja sisältä noukkia tavara toisensa jälkeen. Yksi toisensa perään. Paras leikki!

 

 

 

 

Sellainen typykkä meillä tällä hetkellä.

Kutikuti!

 

Masu, kainalo, jalkapohjat, siinäpä ne parhaimmat paikat. Jaa mille? No kutitukselle!

Sen voi tehdä yhtäkkiä, napata kainaloon ja hyökätä parhaimpien palojen kimppuun. Tai pikkuhiljaa, hiipien, vaanien, niin että kutina tuntuu jo ennenkuin sormet ovat päässeet lähellekään, edes hipaisemaan.

Mutta aina se on vaan yhtä hauskaa!

Babyccino / kahvilla äitin kanssa

Viikonloppuna poikettiin ensimmäistä kertaa babyccinolla. Mikä sana, babyccino. Kahviloissa täällä saa taaperoille oman juoman - vaahdotettu maito / kaakao. Ja voi kuinka vauva siitä tykkäsikään. Ihan kuin me muutkin, hänellä oli oma kahvikuppinsa mistä sai juoda. Ei mitään tyhmiä nokkamukeja, vaan ihan oma aikuisten kuppi. Ja siitä juotiin, niin paljon että suurin osa maidosta oli kasvoilla ja rinnuksilla.

 

 

Ja vauvasta oli kovin hauskaa dippailla käsiä vaahtoon ja antaa isälle ja äitillekin maistiaisia.

 

 

Sellainen kahvilareissu. Ensimmäinen babyccino. Ja toinen ensimmäinen asia tuli perjantaina. Nojasin vauvaan päin, hän istui syöttötuolissa. Vauva laittoi käden poskelleni, katsoi silmiini, ja sanoi "Äiti" ja hymyili. Ensimmäistä kertaa, "äiti".

Toivepostaus: Unikoulutus

Vielä muutama kuukausi sitten olisin voinut vannoa että meidän vauvaa ei unikouluteta. Hän saisi olla äidin ja isän kanssa niin kauan kuin olisi tarve. Pääsisi meidän väliimme hellittäväksi jos hän sitä tarvitsisi. Ja jonkun aikaa oli ihanaa saada pieni hellyydenkipeä vauva siihen kainaloon, ja herätä pienen tuhisijan vierestä aamuisin.
 

 

 

 

 

Vaan mitä sitten tapahtuikaan... Vauvan oppiessa kävelemään hän alkoi mönkiä ympäri sänkyä. Hän  toisinaan hyppäsi kuin WWE-painija konsanaan mahani päälle ja jäi siihen makaamaan. Ja pyörimään. Kaiveli rinnat esiin ja imaisi vähän maitoa,ensin yhdestä, sitten toisesta. Kierähti toiselle puolelle ja yritti kontata meidän päällemme, ja siitä kuperkeikan kautta kierähtää lattialle. Jos tämä ei olisi ollut tarpeeksi häiritsevää, hän kieltäytyi täysin nukkumasta - heräsi aamukahdelta, ja suostui ummistamaan silmänsä aamuviideltä, jos silloinkaan, ja aamuyön tunnit olivat leikkimistä varten. Ja vanhempia tökittiin, ja puskettiin ja läpsittiin että heidät saataisin ylös mukaan leikkimään.

Minä sain hädintuskin unta ollenkaan, mies vielä vähemmän, sillä hän useimmiten nousi vauvan kanssa ylös, ja painui alakertaan katsomaan Pipsa Possua että minä saisin vähän nukuttua ennen töihin menoa.

 

 

 

 

Muutamaa päivää ennenkuin lähdin Antwerpiin ensimmäiselle työmatkalle aloitimme unikoulun. Tilanne oli siinä pisteessä että sitä ei voinut enää jatkaa, ja meidän tuli keksiä jotain ennenkuin minä lähtisin yöksi pois ja mies jäisi vauvan kanssa yön ajaksi yksin - yleensä vauva kun ei suostunut nukkumaan ilman että äiti hänet nukuttaisi.

Aloitimme tällä perinteisellä unikoululla jota täällä Briteissä suositaan, eli controlled crying. Suomalaisittain se olisi varmaan huudattaminen. Niitä on muutamia eri tapoja, riippuen lähinnä siitä kuinka kauan vauvaa kerrallaan huudatetaan. Perusjutut ovat siinä että vauvalle tehdään nukkumaanmenorutiini, vauva laitetaan sänkyyn, ja annetaan huutaa tietty minuuttimäärä, jonka jälkeen tullaan takaisin huoneeseen, laitetaan vauva makuulle ja poistutaan taas huoneesta tietyksi ajaksi. Ja jatketaan tätä kunnes vauva nukahtaa.

Me teimme sen näin.

Nukkumaanmenorutiini: Hampaidenpesu. Vauvalle luettiin satu. Pehmoleluille heilutettiin hyvää yötä. Maitotankkaus. Halaukset, hyvän yön toivotukset ja lasketaan petiin.

Sitten annettiin olla yksin huoneessaan 2 minuuttia. Aina kahden minuutin jälkeen jos vauva vielä huusi siellä, käytiin huoneessa, rauhoitettiin vauva, laitettiin takaisin makuuasentoon, ja poistuttiin huoneesta. Seuraava odotusaika oli 2min enemmän. Ja niin edelleen. Eli 2, 4, 6, 8, 10, 12, 14, 16. 16 minuuttia kauemmin ei annettu vauvan itkeä, se meni jo liian pitkäksi.

Ei liene yllättävää että maidon ja pehmoisen äitialustan tempomiseen tottunut vauva protestoi, äänekkäästi. Ensimmäisenä yönä meni 1.5 tuntia että vauva vihdoinkin nukahti. Oli aika rankkaa kuunnella lohdutonta itkua, sekuntikello kädessä, minuutti toisensa perään, mutta vakuuttelimme toisillemme että itse nukahtaminen on tärkeä taito joka meidän pitää vauvalle opettaa, hänen parhaakseen (ja meidän parhaaksemme myös).

Seuraava yö oli vähän parempi - kesti vain 1h nukuttamista. Ja seuraava yö vieläkin parempi, vain 30min. Ja niin edelleen, pikkuhiljaa nukuttamisesta tuli helpompaa ja vauva nukahti nopeammin ja nopeammin. Öisin vauva heräili aina silloin tällöin, ja muutaman kerran meidän piti jatkaa huudattamista myös yöllä. Pari kertaa taisimme ottaa hänet väliimme nukkumaan, kun vauva vaikutti hivenen flunssaiselta.

Ja miten meillä nyt menee?

Nyt vauva nukahtaa lähes välittömästi. Hän itseasiassa aika usein yrittää "hypätä" sylistä kehtoonsa, tajuten että nyt on nukkumaanmenoaika, ei mikään tylsä äitinhaliaika.

Hän ei itke nukkumaan mennessä ja herää aniharvoin öisin. Yleensä jos hän herää öisin, hän valittaa minuutin, jos sitäkään, ja nukahtaa taas. Me emme käy hänen huoneessaan ellei hän huuda pitempään kuin 2 minuuttia. Yleensä hän nukkuu ilta-kahdeksasta aamuseitsemään. Eli 11 tuntia putkeen. Takapakkeja ei ole vielä tullut, mutta eiköhän niistä selvitä jos niitä vielä tulee.

Uskomatonta. En olisi voinut uskoa että muutaman tunnin katkonaisista yöunista ja äidin orjuuttamisesta mentäisiin tähän - vauva on oppinut nukkumaan itse ja hyvin.


Mitä mieltä te olette unikoulutuksesta? Lapsen rääkkäystä, vanhempien hermojen pelastamista, toimivaa, ei toimivaa? Ja jos olette kokeilleet sitä, miten meni?

--- edit: Ja jottei kukaan kuvittele että tämä on ihan helppoa, niin n. 1.5kk unikoulun alkamisen jälkeen on alkanut tahtojen taistelu. Vauva ei suostu unille ei millään ja taas ollaan itketyspisteessä. Liekö syy siinä että vauva  oli hetkisen kipeänä joten unille sai mennä vanhempien kanssa vanhempien sängyssä - nyt ehkäpä hän haluaa jatkaa mukavaa köllimistä terveenäkin...

-- edit: Edellinen itkuisuus johtui mitä luultavimmin poskihampaitten ja kulmahampaitten tulosta. Pahimman yli päästyämme vauva on alkanut taas nukkumaan hyvin, ja yleensä menee erittäin helposti, yhtään valittamatta nukkumaan. Toki joskus haluaa kekkaloida ylhäällä, mutta on hyväntuulisesti huoneessaan kunnes vihdoin nukahtaa. Aina silloin tällöin, erityisen hankalina öinä vauva on päässyt meidän sänkyymme nukkumaan, mutta pääsääntöisesti omassa sängyssä, koko yön nukkuminen on onnistunut, ilman itkettämistä. Olen ollut tyytyväinen koko prosessiin!

Vauva 14kk

Tämäkin tulee lähes kuukauden myöhässä mutta kohta päästään ajan tasalla sillä vauva täyttää 15 kk 5.9.2014.

 

 

 

 

Vielä 12 kuukauden iässä vauva konttasi paljon. Osasi kävellä, mutta päätyi konttaamaan aina jos halusin päästä jonnekin nopeasti. 13 kuukauden iässä taas tapahtui täyskäännös. Parissa päivässä vauva jätti konttaamisen täysin, nousi kahdelle jalalle, ja taapersi tomerasti paikasta toiseen. Ja uudestaan, ja uudestaan. Olimme juuri silloin Suomessa tapaamassa vanhempiani, ja ihmettelin kuinka nopeasti muutos tapahtuikaan. Yhtäkkiä meidän vauvasta tuli taapertava taapero. Ja sitten häntä ei enää pidätellyt mikään - kaikkialle on päästävä, ja äkkiä!

 

 

 

Suomeen palatessamme ihmettelin öisin itkeskelevää vauvaa joka ei millään tahtonut asettua nukkumaan. Kunnes näin pienen valkoisen pilkahduksen suussa - ensimmäinen poskihamma, alaoikeallas! Ja toinen poskihammas tuli alavasemmalle pian sen jälkeen.

 

 

 

Vauva edelleenkin syö lähinnä vain lusikasta syötettynä, ja sylkee pois kaikki vihannekset ja hedelmät joita ei ole soseutettu ja piilotettu ruokaan... Parhaiten tästä dilemmasta kertonee pieni tarina Hesburger-reissulta. Tien päällä poikkesimme purilaisille. Vauva söi purkkiruoan, ja välipalaksi (hyvä äiti!) annoin vauvalle palasen hampurilaispihviä. Mmm, vauva tuntui sanovan, anna lisää! Koska äidinkin piti syödä, annoin vauvalle seuraavaksi palasen hampurilaisen välistä löytynyttä salaattia. Mmm, vauva tuntui sanovan. Kunnes huomasi minkä kamalan huijauksen äiti oli tehnytkään. Kieli ulos, iljettävän salaatinpalan annettiin tippua lattialle, ja kaiken kukkuraksi vauva vielä alkoi raapia kieltään saadakseen viimeisimmänkin terveellisen maun pois suustaan. Annoimme nugetin lohdutukseksi, sen kimppuun vauva iski kuin sika limppuun.

 

 

 

Ja pian vauva onkin jo 15kk!

Skidi-festareilla

Arvatkaas mitä - me käytiin viikonloppuna lasten musiikkifestivaaleilla. Tämä on kuulemma "Glastonbury for kids" - oli melkoista meininkiä. Siellä oli leikkitelttoja, legotelttoja, satutelttoja, tanssitelttoja, telkkarista tuttuja hahmoja joita sai käydä tapaamassa, ja sitten tietenkin TV:stä tuttuja lastenohjelmia livenä. Ja lastenmusiikkia. Oli eläimiä, akrobaatteja, taikureita, ja ruokakojuja ja niin edelleen.

 

Ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Vauva nautti, ja me nautimme siitä että vauva nautti. Ihana katsella sitä iloa ja innostusta. Vauva erityisesti tykkäsi tanssiteltoista, ja musiikkiesityksistä. Olipa erilaisten eläinten ja isojen pehmo-eläinten tapaaminenkin hirmuisen hauskaa.

 



 

Otettiin mukaan piknikki, ja tottakai taas napattiin mukaan skonsseja. Ei piknikkiä voi syödä Englannissa ilman skonsseja (eikä iltapäiväteetä!).



 

Oikeasti, katsokaa tuota väkimäärää - ihan kuin lasten Ruisrokissa!



Eikä festareita ilman pieniä haavereita - sinne jäi jonnekin pellolle meikän Hobbs-takin nappi. Johon ei tietenkään ole ylimääräistä, joten nyt täytyy vaihtaa kaikki napit. Argh! Festareilla sattuu aina jotain tai aina häviää jotain. Onneksi vain sentään nappi.

 

 Eikö kuulostakin aika hauskalta idealta tälläiset lasten festarit?

Vauva 13kk

 

"Uuk! At!"

Näin vauva aloitti ensimmäistä kertaa keskustelun. Uuk tarkoittaa look eli katso. Se sanottiin käden osoituksen ja sormen ojennuksen kera. "Uuk, uuk!". Katsoa piti yleensä kissaa, tai jotain muuta eläintä. At tarkoitti ehkä that, tai ehkä cat, eli joko tuo tai kissa. Kissa se luultavasti oli, sillä ne ovat vauvan lempieläimiä, niitä tuli osoiteltua useamman kerran päivässä.

 

 

 

 

Muita sanoja joita on tullut ovat ain (eli mine ei minun), mama ja daddy. Eli englanninkielisiä ensimmäisiä sanoja tosiaan. Ei mikään ihmekään, mieshän on hänen kanssaa päivisin. Vauva ymmärtää kyllä suomenkieltä, ja tulee antamaan pusuja jos pusuja pyytää, osaa heiluttaa ja taputtaa käskystä ja niin edelleen, mutta varsinaista suomalaista ensimmäistä sanaa ei ole vielä tullut.

 

 

 

 

Muuten ei mitään erikoisia kehityksiä tapahtunut 13. kuukauden aikana. Vauva otti ensimmäiset askeleensa jo 10 kuukauden iässä. Sen jälkeen hän konttaili paljon, ja pikkuhiljaa treenaili kävelyä. Edelleen 12 kuukauden iässä hän käveli vähän, mutta aina jos jonnekin tuli mennä nopeasti (yleensä vanhempien unohtaessa keittiön tai portaitten vauvaportit auki...) vauva taantui konttaamaan. Se oli nopeampaa ja helpompaa. Meidän pikku laiskuri...

 

 

 

 

Kuten heh huomasitte ehkä, tämä postaus tulee yli kuukauden myöhässä. Se jäi tekemättä kun tuli Suomeen lähtö todella kiireisen työviikon jälkeen. No, työkiireet jatkuvat edelleen, mutta pian tulossa sitten 14kk postaus joten päästään taas takaisin aikatauluun vauvapostauksissa.

 

Saako lapsen kuvia julkaista netissä?

Lapsella ei ole sananvaltaa siihen mitä kuvia tai mitä tekstiä hänestä julkaistaan netissä omien vanhempiensa toimesta tai heidän luvallaan. Joten saako hänestä julkaista kuvia, ja jopa kirjoittaa hänestä nettiin? Siellä kuvat ja niihin liittyvä oheistieto on mahdollisesti aina, kaikkien nähtävillä, ikuisuuden, eikä hän ole sille antanut lupaa. Lapsen yksityisyyden suoja on rikottu. Samanlaisia pohdiskeluja joskus kuulee käytävän erilaisten some-kanavien kohdalla, eli saako lapsesta laittaa kuvia facebookkiin tai vaikkapa instagrammiin jos hän ei tosiaan voi antaa siihen varsinaista suostumusta.

 

 

 

Minun mielipiteen varmasti tiedätte jo tämän blogin kuvapolitiikan perusteella. Minä en oikeastaan edes ymmärrä kysymystä. Vanhemmat tekevät jatkuvasti jonkinsorttisia eettisiä päätöksiä lastensa kasvatuksesta. Kastaako lapsi kirkkoon vai ei (ja mihin uskontokuntaan), syöttääkö lapselle tehotuotettua lihaa vai alkaako kasvissyöjäksi, laittaako lapsi unikouluun vai ei.... Antaako lapsen esiintyä televisiossa? Onhan noita erilaisia valintoja. Lapsen yksityisyyden määrittäminen on yksi valinta muiden joukossa, joka tulisi jättää vanhempien omaksi pohdinnaksi kuten nuo kaikki muutkin. Vai koskas muka kuulette hämmästelyä siitä että tuo bloggaaja-Pirkko meni ja järjesti ne ristiäiset sitten, eihän se vauva edes ymmärrä mihin liittyy...

 

 

 

 

Minä itse uskon siihen että minun lapseni on vanhempana vain tyytyväinen siitä että hänestä on pidetty niinkin tarkkaa seurantaa ja muistoja löytyy kirjallisina että hyvänlaatuisina kuvina. Käsi ylös, kuinka moni on löytänyt vanhan vauvakirjansa ja ollut salaisesti vähän pettynyt siitä että ainoita ylöskirjattuja asioita olivat ensimmäinen sana ja milloin käveleminen aloitettiin? Nykyinen netissä lähesä kasvanut ja kasvatettu sukupolvi näkee asiat varmasti täysin eri tavalla kuin vähän vanhemmat sukupolvet - on normaalia olla netissä omana henkilönään, se on vain tämän live-maailman yksi olomuoto. Näin itse näen nettimaailman, samanlainen henkilö olen sielläkin kuin tavallisessa maailmassa. Ja minulla ei ole mitään antipatioita siitä jos joku minut livemaailmassa tuntevat henkilö löytäisi minut netissä, tai toisinpäin. Molempia on tapahtunut jo, eikä minulla ole mitään salattavaa. Lapsesta julkaisen vain sellaista mistä en usko hänenkään erityisemmin välittävän jos se olisi kaikkien muidenkin tiedossa.

 

Kova paranoidisuus siitä että kuka niitä kuvia katselee tai pääsee niihin käsiksi on mielestäni aika... No miten sen nyt sanoisi. Naiivia. Netissä on niin paljon materiaa, että suurin osa kuvista hukkuu siihen joukkoon. Ja kuinka monia ihmisiä oikeasti kiinnostaa heille täysin tuntemattoman, tai puolitutun lapsen kuvat? Kun näette teille tuntemattomien tai puolituttujen lasten kuvia, kuinka paljon teitä kiinnostaa? Uskoisin voivani väittää että kuvat selataan nopeasti läpi ja unohdetaan puolen sekunnin kuluttua.

 

 

 

 

 

Tässä postauksessa olen käyttänyt erilaisia vauvakuvia. Alussa käytin takaaotettuja kuvia, ja lopussa näkyvät kasvot? Kummat ovat parempia? Minusta jälkimmäisistä saa paljon enemmän irti. Blogeissa näkyy erilaisia kuvapoliittisia ratkaisuja. Jotkut laittavat esille kaiken, lapsen sairaana, lapsen itkemässä, lapsen alastomana, lapsen ihan millaisena vain. Jotkut julkaisevat lapsesta tyylikkäitä, mutta tunnistettavia kuvia (minä toivoisin että tämän blogin vauvakuvapolitiikka nähtäisiin kuuluvan tähän kategoriaan). Jotkut laittavat lapsestaan kuvia joissa lapsen kasvoja ei näy hyvin, tai kuvia jotka on otettu tapaapäin, näin suojellen sitä yksityisyyttä. Ja jotkut blurraavat kasvot.

 

Jos jotain sanoisin eri ratkaisuista, niin ensimmäinen on minusta vähän ikävää. En usko että se on kaikista paras ratkaisu, ja lapselle voisi tulla sellaisista kuvista huono mieli aikaisempana. Jos yksityisyyttä halutaan niin tarkasti suojella, niin takaapäin otetut kuvat ovat varmasti parhain vaihtoehto, ja jos kyseessä on hyvä kuvaaja, antavat varmasti hyvän fiiliksen sen hetkisistä tunnelmista. Mutta tuo jälkimmäinen vaihtoehto, jossa sutataan kasvot... Huh. Minulla menee blogista maku heti jos näen sitä. Minulle blogit ovat osaltaan visuaalista mediaa, ja tuo on ehkä kauheinta mitä voi kuvalle tehdä. Siinäpä sitä on lapsi, sutatut kasvot, näyttäen joltain pieneltä demonilta tai kummitukselta. Niskakarvat nousevat heti pystyyn.

 

 

 

 

 

 

Kysyin lapsen isän mielipidettä asiasta. Hän ei ollut varma mielipiteistään, mutta sen hän sanoi että häntä ei asia eettiseltä kannalta huoleta, itseasiassa se on typerää miettiä asiaa siltä kannalta että lapsi menettää yksityisyytensä. Häntä huolettaa se että kuka kuvat näkee. Toisaalta, hän sanoi, se mitä emme tiedä ei meitä satuta, ja samalla tavalla lasta voisi katsella joku julkisessa uimahallissa tai puistossa. Jos kuvia ei laita nettiin sen takia että pelkää niiden päätyvän huonoon käyttöön, niin samantein voisi olla vain kotona neljän seinän sisällä.  

 

Mitäs mieltä te olette? Saako laittaa lapsen kuvia nettiin? Hämmästyttääkö vai peräti suututtaako teitä tämän blogin vauvakuvapolitiikka?