Jos luitte synnytyskertomuksen saatoitte rivien välistä lukea myös sen että meillä se imetys ei sujunut ihan nappiin. Olenkin miettinyt jo jonkun aikaa kirjoittamista imetyksestä ja mielipiteistäni sen tiimoilta, se kun nyt sattuneesta syystä on pinnalla ajatuksissa. Pitkän ja aika vaikean alun jälkeen se sujuu nykyään hienosti, mutta ymmärrän hyvin miksi imetys joillekin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja miksi jotkut äidit päättävät lopettaa sen hyvinkin nopeasti. Olen myös sitä mieltä että imetysongelmista ei puhuta tarpeeksi, ei synnytyskursseilla eikä (näköjään) kätilöitten koulutuksessakaan, vaan annetaan olettaa että kaikki sujuu kuin vettä vain eikä muuta tarvita kuin kunnon yritys. Sama syndrooma vaivaa myös muita synnytyksen aiheuttamia ongelmia, mutta ehkäpä niistä mielipiteistä joskus toiste! Mutta nyt (imetys)aiheeseen.
Sairaalassa
Aloitetaanpa aivan alusta. Synnytyssalissa imetin, puolihorteessa se tuntui menevän mallikkaasti. Seuraavan kerran aamulla imettäessä tuntui että jotain on vialla. Nielemisääniä ei kuulunut ja vauva vain nukkui. Vuodeosastolle siirtyessä samat ongelmat jatkuivat. Kyselin apua jokaiselta huoneeseen tulevalta kätilöltä, ja sainkin jos jonkinmoista ohjetta. Siinä sitten yriteltiin, riisuttiin vauva alasti, nipisteltiin poskesta, puristettiin maitotippa nänninpäähän houkutukseksi, aseteltiin vauva täydellisesti, nipisteltiin taas poskesta, tuloksetta. Huonoin ohje oli se että kyllä vauva syö kunhan hänelle tulee tarpeeksi nälkä. Testattiin sekin, ei syönyt.
Vauvaa piti syöttää (lääkärin määräyksestä) joka kolmas tunti joten joka kerta imetyksen epäonnistuessa pyysin kätilöitä ruokkimaan vauvan korvikekupilla. Sillä aikaa minä, ohjeiden mukaan, pumppasin maitoa yötäpäivää maitoa nostattaakseni.
Kaksi päivää synnytyksen jälkeen vauva ei edelleenkään syönyt muuta kuin kätilöitten avustuksella. Nyt kätilöillä ei enää ollut aikaa auttaa, kyllähän vauvan pitäisi jo osata syödä. Minulle sanottiin että jollen opi syöttämään vauvaa, tai siirry pulloruokintaan, niin meitä ei kotiuteta. Siinä hormonihuurusissa, tunnin parin yöunilla, ja kaikkensa antaneena alkoi mietityttää mitä järkeä tässä itsensä ja vauvan rääkkäämisessä enää oli. Ei se onnistu, ei ole onnistunut, miksi edes viitsisin enää yrittää. Nähdessäni osastolla imetysaiheisia julisteita, äitejä hymysuussa syöttämässä täydellisiä vauvojaan, mietin että just joo, niinhän ne sanovat että kaikki vauvat syövät jos vaan yrittää, mutta miksei minun vauvani? Ymmärsin hyvin miksi jotkut äidit uupuvat imetykseen ja lyövät hanskat tiskiin. Sitä pohdin minäkin.
Vasta pediatrin kutsuessa imetyskonsultin käymään sain oikeasti asiantuntevaa apua. Vauvan imemisen nähdessään tuomio oli nopeasti selvä - liian kireä kielijänne joka paranisi vain leikkauksella. Kaikki loksahti paikoilleen - tottakai se oli se ongelma! Konsultti kävi hakemassa meille tuttipulloja lastenosastolta ja opasti kädestä pitäen miten vauvan sai syömään pullosta ja miten pullot steriloitiin. Sain ohjeet maidon pumppaamiseen, ja vauvan syöttämiseen kotona. Ensin imetys, sitten pullo ja sitten pumppaus, kahdeksan kertaa päivässä ja myös aamuyöllä. Helpotti että kyseessä oli jokin konkreettinen ongelma jota nyt sai työstää. Vauvan syömättömyys ei ollut enää mysteeri joka paranisi ajan myötä / paremmalla asennolla / kovalla nälällä / enemmällä yrityksellä.
Kotona
Kotiuduttua käytiin ostamassa vauvalle syömistarvikkeet. Enpä ihan odottanut että heti vauvan syntymän jälkeen tulisi lähes £200 kokoinen paukku ihan vain että vauvan saisi syömään. Paukkuun kuului tottakai superhyperhieno ja kallis elektroninen kaksivaiheinen pumppu (Medela Swing). Siinä vaiheessa ei ollut tietoa koska vauva pääsisi kielijänneleikkaukseen joten ajattelin että satsataan nyt kun kerran sitä pitää käyttää kahdeksan kertaa joka päivä ties kuinka monta viikkoa. "Imetin", pumppasin ja syötin, siinäpä ne ensimmäiset kotipäivät menivätkin nopeasti. Maitoa ei vauvan tarpeisiin tullut tarpeeksi pumppaamalla, joten lisäruokana oli aina korviketta.
Olimme onnekkaita siinä että pääsimme kielijänneleikkaukseen vauvan ollessa vasta seitsemän päivää vanha. Heti leikkauksen jälkeen vauva onnistui imemään hienosti, ja klinikan hoitaja hihkaisi että näiden onnistumisten näkeminen oli paras asia hänen työssään. Tekniikkaa tottakai tuli vielä hioa, sillä imetys tuntui kipeähköltä huonon imuotteen vuoksi.
Aloin käymään viikoittain imetystukiryhmässä hiomassa imutekniikkaa. Vauva onnistui jo imemään rinnasta maitoa, mutta se oli minulle todella kipeää. Poljin jalkaa, tukahdutin kiljahduksia ja purin hammasta. Vauva olisi imenyt tuntikausia, muttei edelleenkään saanut irti tarpeeksi maitoa, ja lisämaitoa annettiin pullosta. Kivun vuoksi käytin rintakumeja päivä toisensa jälkeen. Rintakuminkin kanssa imetys oli kivuliasta, mutta sen vielä kesti. Ilman kumia se oli kuin nänniä olisi viilletty puukolla. Kivun ja oman jaksamisen vuoksi vauvan imuaika oli rajoitettu 45 minuuttiin, jonka jälkeen loppuateria syötettiin pullosta. Erään viikonlopun aikana en kyennyt imettämään lainkaan, ja vauva syötettiin pullosta muutaman päivän. Siinä ehti sen verran parantua että taas jaksoi ns. täysin rinnoin eteenpäin.
Pikkuhiljaa vauva oppi imemään paremmin. Ei enää sattunut niin paljon ja lisämaitoa kului vähemmän. Kahdeksan viikon soutamisen ja huopaamisen jälkeen vauva oli vihdoinkin täysimetetty ja huokaisin helpotuksesta. No, okei, en huokaissut, mutta olin todella tyytyväinen ja onnellinen siitä että tästä haasteesta päästiin yli. Ja imetys on jatkunut nyt ihan hyvin, vaikka vauvalle onkin tulleet ensimmäiset hampaat, ja ryömimisen johdosta vauva tuntuu tulleen entistä nälkäisemmäksi. Pian onkin jo vieroittamisen aika!
---
Mietintöjä
Jälkikäteen olen miettinyt tätä imetyksen alkua aika paljon. Nykyään puhutaan paljon siitä kuinka imetystä tuetaan ja kannustetaan, ja kätilöitä koulutetaan antamaan imetystukea. Minun kohdallani tämä ei ainakaan toteutunut. Osaltaan siksi että kätilöitä koulutetaan vain niissä perusasioissa ja annetaan ymmärtää että imetys on aina helppoa ja se tulisi osata luonnostaan. Samanlainen fiilis on näistä synnytysvalmennuksissa käydyistä imetyskoulutuksista. Sain paljon apua, joka olisi ollut hyvää ja asiaankuuluvaa, jos kyse olisi ollut vain huonosta asennosta. Mutta mitään muuta ongelmaa ei yritetty edes miettiä.
Kysyin apua todella monelta kätilöltä, jotka antoivat toki vinkkejä, mutteivät mitään konkreettista mikä olisi meitä auttanut. Minulle luvattiin myös useampaan kertaan kutsua imetyskonsultti, jonka loppujen lopuksi kutsui paikalle vasta pediatri jolta kysyin apua ihan viimeisenä henkilönä, pisteessä jossa olin jo ajatellut että ei tätä imetystä näköjään kannata enää jatkaa. Imetyskonsultti oli tosiaankin ensimmäinen henkilö joka osasi auttaa. Kätilöiden asenne koko asiaan suututti minua, ja suututti imetyskonsulttiakin. Kuulemma hänen tullessaan paikalle kätilöt kysyivät oliko hän sen "kielijännevauvan" luona, eli ihan selkeästi tiedettiin että nyt on ongelmia, muttei a) minulle viitsitty kertoa mitään eikä b) imetyskonsulttia pyydetty paikalle aikaisemmin.
Kielijänneongelmista olin aikaisemmin kuullut, mutta imetyskurssilla meille selitettiin ettei se oikeasti aiheuta imemisongelmia. Kielijänneklinikalla taas minulle kerrottiin että kyllä se aiheuttaa ja se voi pahimmissa tapauksissa jopa vaikeuttaa kiinteitten syömistä isompana, se ei siis ole pelkästään imetysongelma.
Minä sain loppujen lopuksi kunnollista apua, mutta monet eivät saa. Syitä on toki monia, mutta mielestäni imetyskoulutukset ovat puutteellisia ja keskittyvät liikaa siihen imetyksen promoamiseen ja perusasioihin kuin että edes ylimalkaisesti käytäisiin läpi näitä isompia ongelmia. Oletetaan että kyse on aina vain siitä että viitsiikö äiti yrittää, eikä oikeastaan oteta huomioon sitä että joskus kyse ei ole mistään helpohkosta asentokorjauksesta tai pienen alkukivun sietämisestä. Ei ihmekään että täysimetys muutaman alkuviikon jälkeen (ainakin täällä Briteissä) on melko pienessä vähemmistössä.
Mielestäni muutenkin naisia ja äitejä syyllistetään liikaa (tai ehkäpä he syyllistävät itse itseään) siitä ettei imetys onnistu. Äitiyteen liittyen nykyään kuulee turhankin usein mielipiteitä siitä että jos kaikki ei ole sujunut täydellisesti, niin on jotenkin huonompi tai epäonnistuja tässä myyttisessä äitiydessä. Asiaa liipaten, oma lukunsa ovat taas ne neropatit jotka väittävät että keisarinleikkaus ei ole synnytys ja epiduraali on epäonnistumista, joihin idioottimaisuuksiin en edes välitä ottaa nyt kantaa. Joskus kuulee myös mielipiteitä siitä että pulloruokkiminen on se helpompi valinta ja siksi siihen (laiskat epäonnistuja-) äidit siirtyvät. No, kaikkia ruokintatapoja tässä vaiheessa kokeilleena voin sanoa että pulloruokinta, maitosekoituksien väsääminen, lapsen itkettäminen maitoa odotellessa, pullojen pesu ja sterilointi kerta toisensa jälkeen, on paljon hankalampaa kuin tissin tunkeminen siihen parkuvaan suuhun.
Minusta turhan usein unohdetaan se että äitiys ei ole vain kivulla synnyttämistä, äidinmaidolla ruokkimista, luomusoseita keittiössä väsäämistä, vaan se on paljon muutakin ja tärkeämpää. Tärkeää olisi minusta myös muistaa että imetyksen aikaisin lopettaminen ei ole mitään epäonnistumista, vaan valinta omiin voimavaroihin, jaksamiseen ja tilanteeseen pohjautuen. Äidin jaksaminen on myös tärkeää ja imetys (tai sen huonosti onnistuminen) voi hyvinkin olla se kuuluisa oljenkorsi kamelin selässä. Ymmärrän tämän oikein hyvin, oli se minullakin lopettaminen monta kertaa mielessä.
En toki tiedä miten asiat hoituvat Suomessa, mutta olettaisin (netissä lukemieni juttujen perusteella) että aika samanlaista sielläkin on huonohkon imetysohjauksen kanssa. Imetysfanatismi taitaa olla siellä Brittejä tavallisempaa, täällä pulloruokinta on niin tavallista että joskus rintaruokkiminen ja erityisesti täysimetys tuntuu omituiselta. Jos teillä on kokemuksia Suomesta näistä asioista olisi kiva kuulla onko imetystuki siellä ajan tasalla ja miten siellä muuten suhtaudutaan imetykseen/pulloruokintaan.
Imetys (ja sen ongelmat) ovat aika henkilökohtaisia aiheita. Minusta olisi kuitenkin kiva kuulla kommenttiboksissa miten teillä on imetys sujunut. Sujuiko miten odotitte? Tai ihan yleisesti ottaen minusta olisi kiva kuulla mitä olette mieltä nykyisestä imetyskulttuurista. Minusta ongelmista ei puhuta tarpeeksi, ja annetaan ymmärtää että jos vain yrittää tarpeeksi imetys onnistuu. Jos ei onnistu niin sitten on epäonnistunut äitinä. Aika ikävää, sillä ongelmiin ei välttämättä saa tarpeeksi apua, eikä imetys tosiaankaan ole kaikille mahdollista, syystä tai toisesta.
P.S. Olipas kauhean pitkä ja rönsyilevä juttu. Jaksoiko kukaan lukea sitä kokonaan?
Sairaalassa
Aloitetaanpa aivan alusta. Synnytyssalissa imetin, puolihorteessa se tuntui menevän mallikkaasti. Seuraavan kerran aamulla imettäessä tuntui että jotain on vialla. Nielemisääniä ei kuulunut ja vauva vain nukkui. Vuodeosastolle siirtyessä samat ongelmat jatkuivat. Kyselin apua jokaiselta huoneeseen tulevalta kätilöltä, ja sainkin jos jonkinmoista ohjetta. Siinä sitten yriteltiin, riisuttiin vauva alasti, nipisteltiin poskesta, puristettiin maitotippa nänninpäähän houkutukseksi, aseteltiin vauva täydellisesti, nipisteltiin taas poskesta, tuloksetta. Huonoin ohje oli se että kyllä vauva syö kunhan hänelle tulee tarpeeksi nälkä. Testattiin sekin, ei syönyt.
Vauvaa piti syöttää (lääkärin määräyksestä) joka kolmas tunti joten joka kerta imetyksen epäonnistuessa pyysin kätilöitä ruokkimaan vauvan korvikekupilla. Sillä aikaa minä, ohjeiden mukaan, pumppasin maitoa yötäpäivää maitoa nostattaakseni.
Kaksi päivää synnytyksen jälkeen vauva ei edelleenkään syönyt muuta kuin kätilöitten avustuksella. Nyt kätilöillä ei enää ollut aikaa auttaa, kyllähän vauvan pitäisi jo osata syödä. Minulle sanottiin että jollen opi syöttämään vauvaa, tai siirry pulloruokintaan, niin meitä ei kotiuteta. Siinä hormonihuurusissa, tunnin parin yöunilla, ja kaikkensa antaneena alkoi mietityttää mitä järkeä tässä itsensä ja vauvan rääkkäämisessä enää oli. Ei se onnistu, ei ole onnistunut, miksi edes viitsisin enää yrittää. Nähdessäni osastolla imetysaiheisia julisteita, äitejä hymysuussa syöttämässä täydellisiä vauvojaan, mietin että just joo, niinhän ne sanovat että kaikki vauvat syövät jos vaan yrittää, mutta miksei minun vauvani? Ymmärsin hyvin miksi jotkut äidit uupuvat imetykseen ja lyövät hanskat tiskiin. Sitä pohdin minäkin.
Vasta pediatrin kutsuessa imetyskonsultin käymään sain oikeasti asiantuntevaa apua. Vauvan imemisen nähdessään tuomio oli nopeasti selvä - liian kireä kielijänne joka paranisi vain leikkauksella. Kaikki loksahti paikoilleen - tottakai se oli se ongelma! Konsultti kävi hakemassa meille tuttipulloja lastenosastolta ja opasti kädestä pitäen miten vauvan sai syömään pullosta ja miten pullot steriloitiin. Sain ohjeet maidon pumppaamiseen, ja vauvan syöttämiseen kotona. Ensin imetys, sitten pullo ja sitten pumppaus, kahdeksan kertaa päivässä ja myös aamuyöllä. Helpotti että kyseessä oli jokin konkreettinen ongelma jota nyt sai työstää. Vauvan syömättömyys ei ollut enää mysteeri joka paranisi ajan myötä / paremmalla asennolla / kovalla nälällä / enemmällä yrityksellä.
Kotona
Kotiuduttua käytiin ostamassa vauvalle syömistarvikkeet. Enpä ihan odottanut että heti vauvan syntymän jälkeen tulisi lähes £200 kokoinen paukku ihan vain että vauvan saisi syömään. Paukkuun kuului tottakai superhyperhieno ja kallis elektroninen kaksivaiheinen pumppu (Medela Swing). Siinä vaiheessa ei ollut tietoa koska vauva pääsisi kielijänneleikkaukseen joten ajattelin että satsataan nyt kun kerran sitä pitää käyttää kahdeksan kertaa joka päivä ties kuinka monta viikkoa. "Imetin", pumppasin ja syötin, siinäpä ne ensimmäiset kotipäivät menivätkin nopeasti. Maitoa ei vauvan tarpeisiin tullut tarpeeksi pumppaamalla, joten lisäruokana oli aina korviketta.
Olimme onnekkaita siinä että pääsimme kielijänneleikkaukseen vauvan ollessa vasta seitsemän päivää vanha. Heti leikkauksen jälkeen vauva onnistui imemään hienosti, ja klinikan hoitaja hihkaisi että näiden onnistumisten näkeminen oli paras asia hänen työssään. Tekniikkaa tottakai tuli vielä hioa, sillä imetys tuntui kipeähköltä huonon imuotteen vuoksi.
Aloin käymään viikoittain imetystukiryhmässä hiomassa imutekniikkaa. Vauva onnistui jo imemään rinnasta maitoa, mutta se oli minulle todella kipeää. Poljin jalkaa, tukahdutin kiljahduksia ja purin hammasta. Vauva olisi imenyt tuntikausia, muttei edelleenkään saanut irti tarpeeksi maitoa, ja lisämaitoa annettiin pullosta. Kivun vuoksi käytin rintakumeja päivä toisensa jälkeen. Rintakuminkin kanssa imetys oli kivuliasta, mutta sen vielä kesti. Ilman kumia se oli kuin nänniä olisi viilletty puukolla. Kivun ja oman jaksamisen vuoksi vauvan imuaika oli rajoitettu 45 minuuttiin, jonka jälkeen loppuateria syötettiin pullosta. Erään viikonlopun aikana en kyennyt imettämään lainkaan, ja vauva syötettiin pullosta muutaman päivän. Siinä ehti sen verran parantua että taas jaksoi ns. täysin rinnoin eteenpäin.
Pikkuhiljaa vauva oppi imemään paremmin. Ei enää sattunut niin paljon ja lisämaitoa kului vähemmän. Kahdeksan viikon soutamisen ja huopaamisen jälkeen vauva oli vihdoinkin täysimetetty ja huokaisin helpotuksesta. No, okei, en huokaissut, mutta olin todella tyytyväinen ja onnellinen siitä että tästä haasteesta päästiin yli. Ja imetys on jatkunut nyt ihan hyvin, vaikka vauvalle onkin tulleet ensimmäiset hampaat, ja ryömimisen johdosta vauva tuntuu tulleen entistä nälkäisemmäksi. Pian onkin jo vieroittamisen aika!
---
Mietintöjä
Jälkikäteen olen miettinyt tätä imetyksen alkua aika paljon. Nykyään puhutaan paljon siitä kuinka imetystä tuetaan ja kannustetaan, ja kätilöitä koulutetaan antamaan imetystukea. Minun kohdallani tämä ei ainakaan toteutunut. Osaltaan siksi että kätilöitä koulutetaan vain niissä perusasioissa ja annetaan ymmärtää että imetys on aina helppoa ja se tulisi osata luonnostaan. Samanlainen fiilis on näistä synnytysvalmennuksissa käydyistä imetyskoulutuksista. Sain paljon apua, joka olisi ollut hyvää ja asiaankuuluvaa, jos kyse olisi ollut vain huonosta asennosta. Mutta mitään muuta ongelmaa ei yritetty edes miettiä.
Kysyin apua todella monelta kätilöltä, jotka antoivat toki vinkkejä, mutteivät mitään konkreettista mikä olisi meitä auttanut. Minulle luvattiin myös useampaan kertaan kutsua imetyskonsultti, jonka loppujen lopuksi kutsui paikalle vasta pediatri jolta kysyin apua ihan viimeisenä henkilönä, pisteessä jossa olin jo ajatellut että ei tätä imetystä näköjään kannata enää jatkaa. Imetyskonsultti oli tosiaankin ensimmäinen henkilö joka osasi auttaa. Kätilöiden asenne koko asiaan suututti minua, ja suututti imetyskonsulttiakin. Kuulemma hänen tullessaan paikalle kätilöt kysyivät oliko hän sen "kielijännevauvan" luona, eli ihan selkeästi tiedettiin että nyt on ongelmia, muttei a) minulle viitsitty kertoa mitään eikä b) imetyskonsulttia pyydetty paikalle aikaisemmin.
Kielijänneongelmista olin aikaisemmin kuullut, mutta imetyskurssilla meille selitettiin ettei se oikeasti aiheuta imemisongelmia. Kielijänneklinikalla taas minulle kerrottiin että kyllä se aiheuttaa ja se voi pahimmissa tapauksissa jopa vaikeuttaa kiinteitten syömistä isompana, se ei siis ole pelkästään imetysongelma.
Minä sain loppujen lopuksi kunnollista apua, mutta monet eivät saa. Syitä on toki monia, mutta mielestäni imetyskoulutukset ovat puutteellisia ja keskittyvät liikaa siihen imetyksen promoamiseen ja perusasioihin kuin että edes ylimalkaisesti käytäisiin läpi näitä isompia ongelmia. Oletetaan että kyse on aina vain siitä että viitsiikö äiti yrittää, eikä oikeastaan oteta huomioon sitä että joskus kyse ei ole mistään helpohkosta asentokorjauksesta tai pienen alkukivun sietämisestä. Ei ihmekään että täysimetys muutaman alkuviikon jälkeen (ainakin täällä Briteissä) on melko pienessä vähemmistössä.
Mielestäni muutenkin naisia ja äitejä syyllistetään liikaa (tai ehkäpä he syyllistävät itse itseään) siitä ettei imetys onnistu. Äitiyteen liittyen nykyään kuulee turhankin usein mielipiteitä siitä että jos kaikki ei ole sujunut täydellisesti, niin on jotenkin huonompi tai epäonnistuja tässä myyttisessä äitiydessä. Asiaa liipaten, oma lukunsa ovat taas ne neropatit jotka väittävät että keisarinleikkaus ei ole synnytys ja epiduraali on epäonnistumista, joihin idioottimaisuuksiin en edes välitä ottaa nyt kantaa. Joskus kuulee myös mielipiteitä siitä että pulloruokkiminen on se helpompi valinta ja siksi siihen (laiskat epäonnistuja-) äidit siirtyvät. No, kaikkia ruokintatapoja tässä vaiheessa kokeilleena voin sanoa että pulloruokinta, maitosekoituksien väsääminen, lapsen itkettäminen maitoa odotellessa, pullojen pesu ja sterilointi kerta toisensa jälkeen, on paljon hankalampaa kuin tissin tunkeminen siihen parkuvaan suuhun.
Minusta turhan usein unohdetaan se että äitiys ei ole vain kivulla synnyttämistä, äidinmaidolla ruokkimista, luomusoseita keittiössä väsäämistä, vaan se on paljon muutakin ja tärkeämpää. Tärkeää olisi minusta myös muistaa että imetyksen aikaisin lopettaminen ei ole mitään epäonnistumista, vaan valinta omiin voimavaroihin, jaksamiseen ja tilanteeseen pohjautuen. Äidin jaksaminen on myös tärkeää ja imetys (tai sen huonosti onnistuminen) voi hyvinkin olla se kuuluisa oljenkorsi kamelin selässä. Ymmärrän tämän oikein hyvin, oli se minullakin lopettaminen monta kertaa mielessä.
En toki tiedä miten asiat hoituvat Suomessa, mutta olettaisin (netissä lukemieni juttujen perusteella) että aika samanlaista sielläkin on huonohkon imetysohjauksen kanssa. Imetysfanatismi taitaa olla siellä Brittejä tavallisempaa, täällä pulloruokinta on niin tavallista että joskus rintaruokkiminen ja erityisesti täysimetys tuntuu omituiselta. Jos teillä on kokemuksia Suomesta näistä asioista olisi kiva kuulla onko imetystuki siellä ajan tasalla ja miten siellä muuten suhtaudutaan imetykseen/pulloruokintaan.
Imetys (ja sen ongelmat) ovat aika henkilökohtaisia aiheita. Minusta olisi kuitenkin kiva kuulla kommenttiboksissa miten teillä on imetys sujunut. Sujuiko miten odotitte? Tai ihan yleisesti ottaen minusta olisi kiva kuulla mitä olette mieltä nykyisestä imetyskulttuurista. Minusta ongelmista ei puhuta tarpeeksi, ja annetaan ymmärtää että jos vain yrittää tarpeeksi imetys onnistuu. Jos ei onnistu niin sitten on epäonnistunut äitinä. Aika ikävää, sillä ongelmiin ei välttämättä saa tarpeeksi apua, eikä imetys tosiaankaan ole kaikille mahdollista, syystä tai toisesta.
P.S. Olipas kauhean pitkä ja rönsyilevä juttu. Jaksoiko kukaan lukea sitä kokonaan?
.JPG)
.JPG)
.JPG)
