Mietin pitkään tulisinko tätä täällä jakamaan. Jotenkin tuntui että ehkä synnytyskertomus on TMI (too much information) ja mietin pitkään myös sitä miltä minusta tuntuisi se kirjoittaa ylös. Ja tiesin että tästä tulisi aivan älyttömän pitkä teksti... Päätin loppujen lopuksi kuitenkin kirjoittaa sen niin hyvin kuin muistan ja jakaa sen täälläkin. Ennen synnytystä minusta oli auttavaa lukea muiden kertomuksia, synnytyksen jälkeen se taas on ollut vapauttavaa, joten tässä on oma (erittäin pitkä) korteni kekoon. Kertomus siis käynnistyksestä ensisynnyttäjänä normaalin, terveen raskauden jälkeen.
Ulkona oli kaunis ilma ja käveltiin ympäriinsä pihalla ja pysähdyttiin sairaalan pikkupuistoon ottamaan viimeisiä masukuvia. Hyvä fiilis, ja naureskeltiin että kohta se vauva sieltä sitten tulee. Takaisin osastolle tultua minä otin tarjotun lounaan ja passitin miehen kotio syömään ja lepäämään. Halusin ottaa pienet nokkaunet siinä käyrillä ollessani, edelliset yöunet jäivät melko vajaiksi jännityksen takia. Torkuin ja fiilis oli melko hyvä. Supistukset alkoivat jo olla melko säännöllisiä, mutta ne eivät tuntuneet vielä missään. Vaivuin uneen.
Tunnin kuluttua heräsin. Monitorin tuutatessa, vastaavan kätilön läpsiessä minua poskille ja kahden kätilön kääntäessä minua vasemmalle kyljelleni. Unenpöppyrässä en aluksi tajunnut mitä tapahtuu, kunnes vastaava kätilö selitti että vauvan sydänäänet tipahtivat alle 80bpm (normaalia on 120-160), käski keräämään kimpsut ja kampsut, ja että nyt mentäisiin suoraan synnytyssaliin lääkäreitten valvonnan alle. Tekstasin miehelle pikaisesti että nyt olisi aika tulla takaisin.
Heti synnytysosastolle tultaessa iskettiin monitorit mahaan ja jouduin olemaan käyrillä yhtäjaksoisesti ties kuinka monta tuntia. Siltä ainakin tuntui, sillä mahtavan raskausmasun kanssa vessassa käynti oli melko tiivistä ja olo oli tukala siinä maatessa. Vessassa käydessä kätilö hoputti toimimaan nopeasti... Vauvan sydänäänet kuitenkin olivat tässä vaiheessa täysin normaalit, ja pysyivät hyvinä koko päivän ja illan, eikä mitään erityistä näyttänyt tapahtuvan.
Illemmalla sain luvan taas käydä kävelyllä ulkosalla. Supistukset alkoivat jo tuntumaan kovien kuukautiskipujen tapaisina ja olivat melko säännöllisiä. Kipeitä, mutta vielä siedettäviä, ja käveltiin miehen kanssa sairaalan pihalla ympäriinsä. Yön tullessa mies olisi halunnut jäädä kanssani osastolle, mutta sekä minä ja kätilö suostuttelimme hänet lähtemään kotiin keräämään voimia. Vauva ei tänä yönä näillä supistuksilla kuitenkaan syntyisi ja olisi parempi jos hän tulisi hyvin levänneenä takaisin. Huomenna tulisi kuitenkin olemaan pitkä päivä... Minulle tarjottiin kipulievitystä Diclofenacin muodossa (parasetamoli-tyyppinen vaikutus kuulemma) ja se vei pahimman terän kivuilta auttaen nukahtamaan.
Tiistai - Uudelleenkäynnistys ja synnytyksen alkaminen
Yön aikana sain jonkin verran nukuttua, joskin joka tunti heräsin käymään vessassa supistusten voimistuessa. Neljän aikaan yöllä huomasin että limatulppa tuli ulos pessaarin mukana. Ilmoitin kätilöille asiasta ja menin takaisin nukkumaan. Supistukset pikkuhiljaa hellenivät ja lopulta loppuivat ja sain nukuttua muutaman tunnin häiriöittä. Tilasin mieheltä Mäkkäri-aamiaisen -sairaalan kuiva paahtoleipä ei oikein houkuttanut tietäessäni että tänä päivänä alkaa tapahtua.
Aamulla minua tuli tapaamaan osaston vastaava lääkäri parin nuoremman lääkärin kera. He esittelivät itsensä ja keskustelimme hieman seuraavista askelista käynnistyksessä, kivunlievityksestä ja synnytystoiveistani. Itse olin toivonut vesisynnytystä, mutta lääkäri torppasi tämän heti, kuulemma joutuisin olemaan niin usein käyrillä ettei se onnistuisi. Ja verenvuodon vaara oli käynnistyksen takia liian suuri. Kätilö tarkasti kohdunkaulan tilanteen. Musertavana tuomiona oli 1cm auki ja vain vähän eilistä lyhyempi - 24 tuntia käynnistyksen jälkeen mitään edistystä ei ollut tapahtunut melko tuntuvista supistuksista huolimatta. Aika surkea fiilis. Laitettiin astetta järeämpi Cytocec tabletti kohdunsuulle, ja niitten pakollisten käyrien jälkeen päästiin taas käymään kävelyllä. Käytiin sairaalan ravintolassa syömässä pizza ja taas takaisin käyrille. Vauva voi käyrien mukaan oikein hyvin, ja pikkuhiljaa supistuksetkin lähtivät käyntiin taas.
Päivä meni käyrillä makoillessa ja ulkona kävellessä. Illemmalla supistukset alkoivat olemaan melko kivuliaita ja kävely oli vaikeaa. Jouduin usein tukeutumaan mieheen supistusten tullessa. Törmättiin eräällä iltakävelyllä erääseen synnytysvalmennuskurssilaiseen sairaalan ulkopuolella - hänen kysyessään että miltä tuntuu, supistus iski ja miehessä roikkuessani vaikeroin vain että
it hurts.
Illemmalla aloin jo hengittämään ilokaasua supistuksia helpottamaan. Kokeilin eri asentoja, seisten, maaten, kyljellä, kontilla, mikään ei oikein auttanut. Lopulta huomasin että tyynyihin tukeutumalla ja kontilla ollen oli hivenen helpompaa. Ilokaasu auttoi yllättävän paljon kun sitä hengitti oikein - ennen supistuksen alkamista monta kertaa syvään. Päässä alkoi huimata ja tuli melko sekava olo, mutta kipu tuntui häviävän.
Iltakymmeneltä olin 3-4cm auki ja lapsivedet puhkaistiin synnytyksen jouduttamiseksi. Siitä hetkestä papereihin kirjattiin synnytyksen virallinen aloitushetki ja siitä hetkestä alkoivat helvetilliset kivut.
Hengitin ilokaasua kuin viimeistä päivää, mutta pahimmissa kivuissa unohdin miten hengittää sisään enkä voinut tehdä muuta kuin vaikeroida. Illan edetessä vaikerointi muuttui täysin kontrolloimattomaksi huudoksi joka supistuksen iskiessä. Parin tunnin kuluttua kätilöopiskelija tarkasti kohdunsuun tilanteen - kuulemma 8cm auki. Olin niin onnellinen, kauaa ei tätä kipua kestäisi. Kun varsinaisen kätilön tarkastaessa tilanteen kuulin että 8cm oli täysi virhearvio ja oikeasti oltiin vasta 4cm auki oli fiilis todella surkea - ei mitään edistystä järkyttävistä kivuista huolimatta. En kestänyt kipua enää ja halusin nukkua hetkisen.
Keskiviikko - Synnytys
Keskiyöllä pyysin kipupiikkiä (petidiiniä - synteettinen morfiini) ja sainkin sen välittömästi. Vaivuin uneen, herätäkseni kahden minuutin kuluttua takaisin huutamaan. Sama jatkui useamman tunnin - makasin sängyllä puolikontillani tyynyjen päällä puoliunessa ja joka supistuksen kohdalla heräsin järkyttävään kipuun huutaen. Pidin miestä kädestä ja itkin. Sanoin kuulemma että toista lasta meille ei tule.
Seuraava muistikuva on neljän aikaan aamuyöstä jolloin petidiinin vaikutus alkoi häipymään ja olin taas jokseenkin tajuissani. Kivut olivat järkyttävät enkä osannut supistusten aikana hengittää ilokaasua, huusin vain. Tässä vaiheessa 7cm auki. Yritin olla seisaallani vauhdittaakseni synnytystä, nojasin sänkyyn ja mies tuki minua. Minulle tuli voimakas ponnistamisen tarve ja muistan miettineeni etten kai saisi vielä ponnistaa. Supistusten aikana kuitenkin jalkani menivät kuitenkin automaattisesti yhteen, kiristäen lantioluita vauvan esteeksi, ikäänkuin kroppani yritti estää vauvaa tulemasta ulos. Tai ehkä minä yritin alitajuisesti saada synnytyksen loppumaan. Mietin ettei tämä tule ainakaan tällä tavalla onnistumaan, onpas epäergonominen asento. Kivut olivat järkyttävät. Niitä on vaikea kuvailla (ja edes muistaa), muuten kuin että tuntui kuin koko alavatsa ja lantio olisi tulessa. Pyysin/huusin/itkin epiduraalia ja paikalla oleva kätilö sanoi nyt olevan jo liian myöhäistä.
Seuraava muistikuva minulla on siitä että minua käännettiin selälleni ja iskettiin vasaralla polviin ja kyynärpäihin. Kello oli noin kuusi aamulla. Ympärilläni parveili henkilökuntaa ja kätilö selitti minulle että korkean verenpaineen johdosta täytyisi tehdä jotain lisätutkimuksia. Kyynärtaipeisiin oli ilmaantunut lisää pumpulipalloja - ihmettelin että missäköhän vaiheessa verikokeet otettiin sillä minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa. Minulta kysyttiin minne sattuu -
I don't know, everywhere, ei ollut oikea vastaus. Muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen sain selitettyä että ei, minua ei sattunut ylävatsaan, vain alavatsaan, ja mietin että olikohan epäilyksissä pre-eklampsia. Tehtiin uusi sisätutkimus, eikä oltu edistytty minnekään kahden tunnin tuskan jälkeen, edelleenkin vain 7cm auki. (Mies sanoi myöhemmin että hän olisi voinut tintata lääkäreitä sillä jokainen tutkimus sai minut huutamaan kivusta entistä enemmän. Samaan aikaan kätilöt huusivat lääkäreille että verenpaine oli selkeästi kovien kipujen aiheuttamaa ja he vain lisäsivät tuskiani. Jokaikinen tutkimus kuitenkin suoritettiin loppuun.)
Minut passitettiin vielä antamaan virtsanäyte. Siinä supistellessa, pusertaessa ja ponnistaessa huusin ja itkin. Itkin miehelle että miksi en ole saanut vielä epiduraalia, pyysin sitä jo kaksi tuntia sitten. Huoneeseen palatessamme vastaava kätilö tuli kysymään mieheltä olimmeko miettineet järeämpiä kivunlievityskeinoja ja ehdotti että nyt epiduraali olisi paikallaan (Niin, olisi ollut jo kaksi tuntia aikasemmin...). Miehen kysyessä eikö se muka ollutkaan liian myöhäistä 7cm avautumisella, kätilö sanoi että ei hänen käsittääkseen mutta anestesialääkäri osaisi sanoa paremmin. Mies lähti keskustelemaan anestesialääkärin kanssa, joka miehen mukaan hämmästyneenä kuulemma sanoi että kyllä epiduraalin voi saada vaikka olisi 9cm auki, kunhan vain pystyy pysymään paikallaan.
Puoli seitsemältä anestesialääkäri oli edessäni ja selitti epiduraalin haittapuolista ja vaaroista. Vaivuin aina välillä uneen ja havahduin hänen ravistellessaan minua. Kuulemma minun tulisi olla paremmin tajuissani ja kuunnella jos haluaisin epiduraalin. Teki mieli sanoa muutama valittu sana siitä että olin jo ottanut asioista selvää ja tiesin erittäin hyvin haittapuolet ja tekotavan ja riskit, mutta päätin pitää suuni kiinni ja kuunnella litanian loppuun niin hyvin kuin pystyin.
Istuin sängyllä ja anestesialääkäri selitti että minun täytyisi istua pedillä kunnolla käpertyneenä eteenpäin. En tiedä kauanko siinä kesti (kauan varmasti, ehkä jopa kymmenisen minuuttia) että edes pääsin istumaan sängylle, ja lääkärin hoputtaessa minua istumaan paremmin tai en voisi saada epiduraalia huusin että
I know, I'm trying. Lopulta pääsin oikeaan asentoon ja lääkäri vielä selitti että minun tulisi olla täysin liikkumatta kun neula oli nikamien välissä tai hän saattaisi halvaannuttaa minut. Kun supistuksiin tuli tauko sanoin että nyt voit pistää, ja hoin päässäni
äläliiku, äläliiku, äläliiku, sano jo että voin liikkua, sanojo, sanojo, sanojo... Suljin silmät ja keskityin. En muista että epiduraalin laitto olisi tuntunut yhtään missään. Piston jälkeen minut ohjattiin makaamaan kyljelleni ja seuraava muistikuva on kymmeneltä, taisin siis nukahtaa. (Mies kertoi minulle myöhemmin että anestesialääkäri oli ollut todella vaikuttunut siitä että pysyin niin liikkumattomana, eikä aluksi uskonut että pystyisi laittamaan epiduraalin minulle ollenkaan)
Herätessäni minulla oli ensimmäistä kertaa koko synnytyksen aikana hyvä olo. Minua ei sattunut, pystyin ajattelemaan selkeästi, olin rauhallinen. Olin saanut nukuttua muutaman tunnin. Makasin sängyllä ja pyysin mieheltä juotavaa (Lucozade-juomaa) ja suklaata (Lion patukoita) naposteltavaksi. Niitä mies säännöllisin väliajoin kävi ostamassa sairaalan kaupasta.
Makoilin sängyllä ja keskustelin kätilöitten kanssa. Juttelin miehen kanssa. Sain levätä vihdoinkin. Tehtiin sisätutkimus ja 8cm auki, vielä olisi siis aikaa ennenkuin mitään alkaisi tapahtumaan. Odoteltiin siis kohdunsuun avautumista siinä rauhassa ja annostelin kipupumpusta lisää epiduraalia tarvitessa. Hermoilin oliko meillä nyt varmasti parkkimittarissa tarpeeksi rahaa (ei, miehen täytyi käydä ostamassa uusi lippulappu) ja oliko yhteiseltä tililtä varmasti mennyt kaikki laskut normaalisti (joo, mutta pakotin miehen silti soittamaan pankkiin ja laittamaan lisärahaa varmuuden vuoksi). Kaikkea sitä miettiikin.
Kello kahden maissa olin 10cm auki, mutta minulle sanottiin että voisin vain levätä vielä ja antaa vauvan edetä omin nokkineen alaspäin että ponnistusvaihe lyhenisi. Istuskelin puoli-istuvassa asennossa tunnin ja odottelin, kivutta. Täyttä autuutta. Lisäsin kipupumpusta lisää epiduraalia supistusten tullessa taas kipeiksi.
Tiistaina tapaamani vastaava synnytyslääkäri poikkesi aina välillä tarkastamaan tilannetta. (Mies kertoi minulle myöhemmin että tiistai-illalla kyseinen lääkäri oli jo käynyt häntä etukäteisonnittelemassa, sanoen että vauva syntyy varmasti aamuyöllä tai aamulla eikä hän meitä enää ehdi näkemään. Niinpä niin.)
Puoli neljän aikaan vauva oli edennyt jo melko alas ja sain luvan alkaa ponnistamaan. Epiduraali vaikeutti tuntemuksia, ja kätilöiden piti minulle useimmiten kertoa milloin supistus alkoi ja milloin ponnistaa. Aluksi oli vaikea keksiä miten sitä ponnistetaan, mutta sekin loppujenlopuksi alkoi luonnistua. Seuraavan tunnin aikana minulla oli varsinainen kannustuskuoro synnytyssalissa - kätilö, kätilöopiskelija, mies ja aina silloin tällöin tämä vastaava lääkärikin toistamassa että
veeery good, good push. Ko. lääkärin taputtaessa käsiään ja toistellessa voimakkaalla intialaisella aksentillaan kuinka ponnistukseni olivat
veeery good oli vaikea pitää naamaa peruslukemilla ja mietin vain että ovatkohan ne nyt oikeasti hyviä vai yritetäänkö minua nyt vain tsempata parhaimman mukaan.
Tunnin ponnistelun kuluttua vauva ei vieläkään ollut ulkona ja kuulin lääkärin pyytävän kätilöä valmistelemaan pihdit. Sain vielä kuulemma ponnistella lisää sillä homma eteni koko ajan. Päänahkakin tuli näkyviin. Yritin laittaa kaikki voimat peliin sillä nyt oltiin jo niin loppusuoralla enkä todellakaan halunnut pihtisynnytystä, niin monia kauhutarinoita olen niistä kuullut. Kaikista mahdollisista synnytystavoista tämä oli minulle se eniten pelätty. Äidin täydellistä repeämistä reiästä reikään, lapsen kallovaurioita ja hermovaurioita. Tiesittekö muuten että syy miksi Sylvester Stallone puhuu niin hassusti on pihtisynnytyksessä vaurioituneet kasvohermot? Tässä välissä sorkittiin alapäätä useamman kertaa ja lääkäri ilmaisi mielipiteensä siitä että tiukoilta paikoilta vaikuttaa eikä vauva varmaan pääsisi ulos ilman apua. Kätilöt keskustelivat voisiko kyseessä olla tarjontavirhe joka vaikeutti synnytystä. (Ajattelin että ei kai, olihan vauva ollut raivotarjonnassa jo yli kuukauden.)
Kun olin ponnistellut yhtäjaksoisesti puolitoista tuntia tiesin että pihdit tulisivat esille piakkoin. Yleensä annetaan ponnistaa vain tunti, jonka jälkeen tehdään avustettu synnytys. Lääkäri tuli valmistelemaan pihtejä ja minä kysyin vielä että miksi ylipäätänsä tehdään avustettava synnytys. Lääkäri näytti käyriä ja selitti että vaikka vauva oli vielä hyvävointinen, vauvan sydänäänet alkoivat näyttämään väsymisen merkkejä ja palautuivat hitaammin ja hitaammin ja hänestä kehitys oli huolestuttavaa. Imukupissa on käsittääkseni pienemmät riskit ja kyseenalaistinkin pihtien valinnan, mutta imukuppia ei kuulemma voinut meidän tilanteessa käyttää sillä vauvan päänahka oli pitkän synnytyksen takia niin turvonnut että se ei toimisi / aiheuttaisi liikaa vahinkoa vauvalle. Annoin suostumuksen pihteihin.
Suljin silmäni kun pihtejä valmisteltiin. Tunsin inhottavaa painetta kun ne asetettiin paikalleen, mutta luojan kiitos epiduraalista eikä mitään kipua tuntunut. (Mies kertoi myöhemmin että lääkäri oli aika hermostuneen näköinen kun ei vähään aikaan saanut pihtejä lukkiutumaan ja minä kiemurtelin paikallani.) Pihtien avulla yhden tai kahden ponnistuksen jälkeen vauva syntyi 16.58. Mieheni käski avaamaan silmäni ja lääkäri asetti vauvan vatsalleni sanoen
"Mom, meet your baby". Vauva tapitti minua isoilla silmillään.
En kuitenkaan osannut nauttia tästä hetkestä. Minulle tärkeimmät asiat (joita oli pitkään mietitty ja paljon tutkittu) synnytyssuunnitelmassa oli napanuoran jättäminen leikkaamatta kunnes se lakkaisi sykkimästä ja istukan syntyminen luonnollisesti. Mies taas olisi halunnut leikata napanuoran itse. Epätoivoisesti yritin pelastaa edes jotain suunnitelmasta ja kysyin voisiko jättää napanuoran leikkaamatta. Ei, liian vaarallista. Voisiko mies leikata sen? Ei, nyt ei ehdi. Onko pakko ottaa se istukan syntymistä jouduttava pistos? On, muuten liian suuri verenvuodon vaara. Napanuora leikattiin ja vauva vietiin tarkastukseen. Siinä sitten oltiin, lääkäri kiskomassa istukkaa ulos napanuorasta ja hieromassa kohtua. Olo oli kuin Mansikilla, eläinlääkäri kyynärpäitään myöten sisuksissa, kuvotti koko juttu.
Vauva vietiin tarkastukseen huoneen perälle ja vauvan itkusta päättelin voinnin olevan vähintään kohtuullinen. Pian lääkäri hyppäsi alta pois ja manasi kenkiään kun lattialle losahti veret. Mies vertasi verimäärän näkemistä sotaleffan katseluun (ei tietenkään sanonut tätä siellä vaan vasta jälkikäteen). Arvioitiin että menetin noin kaksi verenluovutuspussillista verta (ei ihmekään että pyörrytti yli viikko synnytyksen jälkeen...). Minulle alettiin tekemään tarkastusta. Helpotti kuulla että säilyin kohtuullisen yhtenäisenä pihdeistä huolimatta, eikä episitomian ja parin minimaalisen repeämän lisäksi ollut mitään muuta vahinkoa. Huokaisin helpotuksesta, kaikki siis meni ihan hyvin loppujen lopuksi.
Synnytyksen jälkeen
Vauva oli tarkastuksessa ja minä tikattavana pöydällä. Mies jutteli vauvalle ja vaihtoi ensimmäiset vaipat ja katselin heitä. Tärisin kuin horkassa, mutta tiesin että epiduraali voi aiheuttaa melkoista tärinää jälkikäteen joten en erityisemmin miettinyt asiaa sen enempää. Minua alkoi paleltamaan todella paljon ja pyysin peittoa suojakseni. Tikkaamisen jälkeen sain vauvan syliini taas ja mies otti meistä kuvia ja minä tapitin vauvaa.
Pian kuitenkin minua alkoi huimata ja pyysin miestä ottamaan vauvan pois sillä pelkäsin pudottavani hänet. Kätilöt kävivät mittaamassa kuumeen joka oli päälle 40 astetta - peitto pois, ikkunat auki ja tuuletin viereen. Mitattiin uudestaan puolen tunnin kuluttua - 39.6. Taisin tässä välissä saada suonensisäisiä antibiootteja, ja kuume lähti laskuun. Makoiltiin siinä vielä muutama tunti kun miehen äiti ja isäpuoli tulivat käymään (ja tuomaan herkkuja) ja sen jälkeen suihkun kautta siirryttiin pienempään huoneeseen synnytyslaitoksella. Illan mittaan kuume sahasi ylös alas laskien normaaliin ja taas nousten 38 tai 39 asteisiin, ja taisin saada lisää antibiootteja ennen lopullista sammumistani.
Yön aikana vauva vietiin lastenosastolle saamaan suonensisäisiä antibiootteja ja minun nukkuessa ja miehen lähtiessä kotiin nukkumaan kätilö hoiti vauvaa. Kuulin jossain vaiheessa yövastaavan kutsuvan minua
sepsis ladyksi - oli aika nolona kun huomasi minun kuulleen. Aamulla meitä kävi mikrobiologi moikkaamassa, mutten saanut oikein selkoa mikä oli lopullinen diagnoosi, vai oliko mitään muuta keksitty kuin sopivan ympäripyöreä yleisinfektio. Suunnitelmana oli jokatapauksessa suonensisäiset antibiootit kaksi päivää minulle (ja varuiksi myös vauvalle joka ei mitään tulehduksen merkkejä onneksi näyttänyt), jonka jälkeen katsottaisiin molempien verikokeitten tulokset ja tehtäisiin uusi jatkosuunnitelma lääkityksestä ja päästäisiinkö pois sairaalasta.
Seuraavana päivänä siirryttiin vuodeosastolle jossa sain onneksi oman huoneen. Oli aika surkeaa olla siellä, olin niin toivonut että olisimme päässeet kotiin jo seuraavana päivänä. Siellä me sitten oltiin, molemmat kaksi kertaa päivässä tipoissa, vaikea liikkua kipujen ja huimauksen takia, vauva vielä valohoidossa jonkun aikaa keltaisuuden takia, vauva ei kyennyt syömään rintaa joten kuppi- ja pulloruokinnassa, ja inhottavan kiireinen ja meluinen osasto. Osa kätilöistä oli todella mukavia, osa melko ilkeitä ja saivat minut itkemään hormonihuuruissa useamman kerran. Ruoka sentään oli hyvää, silloin kun sitä ehti vauvan hoidolta syödä.
Mitä mietin jälkikäteen
Papereihin oli merkitty synnytyksen kestoksi 17h 33min. Supistuksia (enemmän tai vähemmän) olin kuitenkin kestänyt jo lähemmäs 48 tuntia, maanantai-iltapäivästä lähtien. Ei mikään ihmekään että olin todella väsynyt, eikä synnytys tuntunut etenevän minnekään. Jälkikäteen ajatellen olisin vaatinut epiduraalia paljon aikaisemmin - uskon että rauhoittuminen ja kipujen väheneminen olisi auttanut ja nopeuttanut avautumisvaihetta. Petidiinin olisin jättänyt sikseen, se ei auttanut millään tavalla, ja mahdollisesti teki vauvasta melko letargisen muutamaksi päiväksi (tosin myös pihdit voivat aiheuttaa tätä).
Käynnistys oli aivan hirveää kipujen vuoksi, enkä tiedä lähtisinkö uudestaan käynnistysrumbaan jos meille lisää lapsia ikinä tulee. Toisaalta vauva oli selkeästi yliaikainen, ilman lapsenkinaa ja kuiva repaleinen iho. Yrittäisin varmaan ns. luonnollisia käynnistysmenetelmiä suuremmalla innolla. Ja vaikka akupunktiota tai muita vaihtoehtomenetelmiä.
Että tämmöinen tarina. Pitkä mutta kyllähän sitä menoa ja meininkiä riittikin maanantai-aamusta keskiviikko-iltaan! Vuodeosastolta päästiin vasta lauantai-iltana pois kun vauvan tulehdusarvot oli todettu terveeksi ja minä sain jatkolääkityksen. Vaikka synnytys menikin ihan eri tavalla mitä toivoin, synnytyslaitoksella ollessa tuntui että minua kuunneltiin ja vaikka en "saanutkaan" mitään toiveitani, päätökset selitettiin ja ymmärsin että minun ja vauvan parasta ajateltiin aina. Aika ikävä olo silti jäi synnytyksestä, sen huonon etenemisen, kovien kipujen ja jälkikomplikaatioiden takia. Kotiin pääsy kuitenkin helpotti, on se vaan kurjaa olla sairaalassa. Kaikki meni loppujenlopuksi hyvin, terve vauva ja terve äiti.
