Vauvan päivänasu puistossa

Vähän kuvia jo jaoinkin IG:ssä, mutta tässä satoa meidän oikealla kameralla kuvailusta... Heh, bebe on kyllä melkoinen menijä ja suurin osa kuvista oli takaraivoa täynnä... Mutta muutama sopiva otos löytyi sieltä sadan joukosta.

Huppari Mayoral, haalarit Marks&Spencers, kengät Clarks

 

Olen (ehkä olette huomanneet) ollut aika innoissani vauvan vaatettamisesta. Äitiyslomalla ollessa vauvalle vaihdoin kaksi tai kolme kertaa päivässä vaatteita, kun eihän samoja vaatteita voinut käyttää äitiryhmässä ja sitten vielä kaupungilla(!). Tai voi toki, mutta kun teki mieli kokeilla jotain uutta yhdistelmää. 

Nyt tietty töissä ollessa se on mies joka pukee vauvaa useimmiten. Kuvatodistusaineisto mitä minulle joskus kännykkäkuvina lähetellään ei heh ole useimmiten ihan niin tarkalleen mietittyä kuin mistä itse tykkäsin kotiaikoinani... Mutta ei kai se mitään, onhan minulla sitten viikonloput aikaa mallailla ja miettiä väriyhdistelmiä vauvalle.

 

Mites te muut - voisiko vähempää kiinnostaa mitä laitatte lapsillenne päälle vai yritättekö katsoa kivannäköisiä vaateyhdistelmiä? 

Toivetorstai: Työssäkäynti, imetys ja niiden yhdistäminen minun kokemusteni perusteella

Aloitin työssäkäynnin silloin kun vauva oli 10.5 kk vanha. Siinä vaiheessa imetin vielä, ja itseasiassa imetän edelleenkin, vauva on nyt lähes 15kk vanha. Joskus kuulee mietintöjä siitä että työssäkäynti ja imetys eivät vain voi onnistua yhdessä, ja jommankumman on pakko joustaa. Ja yleensä niinpäin että imetyksen tulee loppua ja pulloilu alkaa. Tämä varmasti riippuu vauvasta (erityisesti vauvan iästä), äidin jaksamisesta, töiden luonnosta että vähän kuunkin asennosta, mutta omien kokemusteni perusteella työhänlähtö ei suinkaan (välttämättä) tarkoita imetyksen loppumista.

Apuvälineet

 

 

Vauva ikä on varmasti suurin ongelma, ja mielestäni alle kuusikuukautisen vauvan kanssa työhönmeno ja imetys on todella hankala yhdistelmä. Kävin itse muutamissa koko päivän kestävissä työhaastatteluissa kun vauva oli vielä täysin imetyksen varassa - se ei ollut todellakaan helppoa. Vauva ei suostunut syömään pullosta, ja teki täydellisen ruokailulakon siksi aikaa kun itse olin poissa, ja minä taas jouduin pumppailemaan käsipumpulla vessassa ruokatauolla. Kotiin pääsin räjähtämispisteessä. Huh, aikamoista, mutta siitä selvittiin, eikä se ollut kuin satunnaisia päiviä siellä täällä.

 

Englannissahan työnantaja on velvollinen tarjoamaan rauhallisen huoneen jossa imettävät äidit voivat pumpata, ja/tai imettää, mutten tiedä miten Suomessa asiat ovat. Ja uskon että tämä on aika ideaali tilanne - monissa työpaikoissa ei välttämättä ole mahdollisuutta lähteä pöydän äärestä muutaman kerran päivässä puolen tunnin pumppaussessioille sen maidontuotannon säilyttämiseksi. Ja missäs varastoit äidinmaidon? Kahvitaukotilan jääkaapissa? Minun työpaikallani on erityinen pumppaushuone jossa on lukollinen jääkaappi, mutta epäilen tämän olevan melko harvinaista.  

 

Jos mitenkään mahdollista, työhönlähtö kannattaa ajoittaa vasta sen jälkeen kun vauva osaa syödä kiinteitä kunnolla eikä ole niin riippuvainen imetyksestä ainoana ruoanlähteenä. Ehkä siinä 7kk iässä aikaisintaan. Kun vauva voi olla päivällä ilman maitoa, vaikka sitä kovasti haluaisikin, on helpompi olla poissa. Silloin kun itse lähdin töihin vauva söi vielä päivämaidot, vaikkei se ollut mikään suuri tarve enää, ja usein hän unohti maitoa vaatia jos olimme ulkosalla tai muuten uusissa paikoissa. Koin että vaikka olisinkin poissa paikalta, hän selviäisi siitä ihan hyvin. Ja jos imetys osuu vain siihen aikaan kun äiti on kotona, ei tarvitse työpaikalla pumppailla.

 

Äidin jaksaminen on toinen ongelma. Se on paljon ylimääräistä hommaa, työpaikalla pumppailu, pullojen sterilointi ja niin edelleen. Pahimmillaan vauva vielä heräilee öisin. Itse kuljin melkoisessa sumussa ensimmäisen kuukauden ja jokapäiväinen rintapumpun ja pullon sterilointi stressasi. Vauvakaan ei suostunut syömään päivisin pullosta ja hyökkäsi heti rinnusten kimppuun kunhan pääsin ovesta sisään. Sitten jätin päiväpumppailun pois kokonaan, ja viikon parin kuluttua tukalat fiilikset rinnuksissa hellittivät ja maidontuotanto tasaantui. Ja niin tasaantui stressikin. Ja imetys tapahtui aamuisin, iltaisin ja (valitettavan usein) öisin. Jokatapauksessa, aamu- ja iltaimetys olivat aika helppoja nakkeja, eivätkä tuoneet ylimääräistä stressiä, aamulla toki tuli herättyä tavallista aikaisemmin. Yöimetyksistä pääsimme loppujen lopuksi lähes täysin eroon unikoululla josta tulossa postaus pian! 

 

Summa summarum, minusta imetys ja töihinlähtö eivät suinkaan ole toisensa possulkevia asioita, mutta jos mahdollista se kannattaa ajoittaa vasta siihen vaiheeseen kun vauva syö kiinteitä hyvin. Sitten ei välttämättä ole pakko pumppailla töissä, ja voi keskittyä vain siihen ilta- ja aamusyöttämiseen.

 

En tiedä, taidan olla vähän harvinaisemmasta päästä kun imetän vielä näinkin "vanhaa" vauvaa, mutta meille imetys ja töiden yhdistäminen kävi melko luonnollisesti ja helposti. Onko teillä mitään omia kokemuksia aiheesta?

Vauva 14kk

Tämäkin tulee lähes kuukauden myöhässä mutta kohta päästään ajan tasalla sillä vauva täyttää 15 kk 5.9.2014.

 

 

 

 

Vielä 12 kuukauden iässä vauva konttasi paljon. Osasi kävellä, mutta päätyi konttaamaan aina jos halusin päästä jonnekin nopeasti. 13 kuukauden iässä taas tapahtui täyskäännös. Parissa päivässä vauva jätti konttaamisen täysin, nousi kahdelle jalalle, ja taapersi tomerasti paikasta toiseen. Ja uudestaan, ja uudestaan. Olimme juuri silloin Suomessa tapaamassa vanhempiani, ja ihmettelin kuinka nopeasti muutos tapahtuikaan. Yhtäkkiä meidän vauvasta tuli taapertava taapero. Ja sitten häntä ei enää pidätellyt mikään - kaikkialle on päästävä, ja äkkiä!

 

 

 

Suomeen palatessamme ihmettelin öisin itkeskelevää vauvaa joka ei millään tahtonut asettua nukkumaan. Kunnes näin pienen valkoisen pilkahduksen suussa - ensimmäinen poskihamma, alaoikeallas! Ja toinen poskihammas tuli alavasemmalle pian sen jälkeen.

 

 

 

Vauva edelleenkin syö lähinnä vain lusikasta syötettynä, ja sylkee pois kaikki vihannekset ja hedelmät joita ei ole soseutettu ja piilotettu ruokaan... Parhaiten tästä dilemmasta kertonee pieni tarina Hesburger-reissulta. Tien päällä poikkesimme purilaisille. Vauva söi purkkiruoan, ja välipalaksi (hyvä äiti!) annoin vauvalle palasen hampurilaispihviä. Mmm, vauva tuntui sanovan, anna lisää! Koska äidinkin piti syödä, annoin vauvalle seuraavaksi palasen hampurilaisen välistä löytynyttä salaattia. Mmm, vauva tuntui sanovan. Kunnes huomasi minkä kamalan huijauksen äiti oli tehnytkään. Kieli ulos, iljettävän salaatinpalan annettiin tippua lattialle, ja kaiken kukkuraksi vauva vielä alkoi raapia kieltään saadakseen viimeisimmänkin terveellisen maun pois suustaan. Annoimme nugetin lohdutukseksi, sen kimppuun vauva iski kuin sika limppuun.

 

 

 

Ja pian vauva onkin jo 15kk!

Ruokailua ulkomaanmatkoilla ja vähän kotonakin

Noniin, tälläinen haaste tuli Liisalta! , ihan hävyttömän kauan sitten, ja ehdinpä nyt vihdoinkin laittaa tämän julkaisuun, menipä tässä aikaa. Eli tässäpä vastauksia kysymyksiin a la Liisa, liittyen matkusteluun ja ruokiin.   

 

1. Mikä on lempiruokalajisi?

 Sushi ja pizza ja hampurilaiset. Tykkään kyllä monesta.

 

2. Miten hoidat yleensä ruokailut matkustaessasi - tyyppailetko ravintoloita, etsitkö street food -kojuja, vai kokkaatko mieluiten ihan itse?
 Yleensä käyn jossain tavallisissa ravintoloissa. Aamiainen yleensä hoituu joko hotelliaamiaisella tai jotain omia croissantteja/muroja syömällä. Päivällä tulee syötyä siinä ravintolassa mikä nyt sattuu näyttämään kivalta ja joka on matkan varrella. Oli se sitten ravintola, street food paikka, kahvila tai joku muu. Eli sattuma vie.

 

3. Oletko jossain matkakohteessasi joutunut pettymään safkoihin?

Ugandassa. Perinneruoka oli joko matokea (sellaista muussattua mautonta banaania) vuohen kanssa, tai riisiä papujen / omituisen maapähkinäkalakastikkeen kanssa. Tai sitten se oli (hyvin laihaa) friteerattua kanaa ranskalaisilla. Ja ketsuppina saatava tomaattikastike oli tosiaan tomaattikastiketta... 

Oi mitä juhlaa olikaan kun kävin kaupungilla syömässä jossain kunnon ravintolassa. Hyvänä kakkosena tuon perinneruoan sijasta toimivat myös tuoreet hedelmät torilta ja vuohibarbequetikut street food kojuista (joista jälkimmäiset olivat ehkä hivenen epäilyttäviä, mutta ah niin hyviä). Niin joo, ja tuosta vuohesta, se oli ihan hyvänmakuista, mutta se pilkottiin machetella ja siellä oli usein luunsiruja joita piti varoa. Lohkoin hampaan pari tämän takia.  

 

4. Alkupala, jälkkäri vai pääruoka?

Yleensä alkupalat ovat ravintoloissa parhaita - niissä käytetään hyviä raaka-aineita ja ne tuppaavat olemaan kekseliäimpiä. Mutta sokerihiirenä pakko sanoa että jälkiruoka.  
 

5. Entä pizza - millä täytteellä?

Jalapeno, ananas, pepperoni, kinkku. Ehkä jopa aurajuusto vielä mukaan. Kuulostaa aika karmealta, mutta on mielettömän hyvää! 
 

6. Oletko ikinä osallistunut (lomallasi tai muuten) ruoanlaittokurssille? 

Enpä ole tainnut osallistua, nyt ei kyllä tule mieleen, mutta olen osallistunut drinkkikurssille. Se päätettiin tottakai tekemällä kaikki mahdolliset opetellut drinkit ja sitten ne juomalla. Japanissa olin myös kotitaloudentunneilla oppimassa tekemään japanilaista munakasta ja seesaminsiemenpapuja ja kävin myös teeseremoniatunnilla.

 

7. Missä maassa on mielestäsi kaikkein parhaat safkat?

Suomessa, no tottakai, eipä ruisleipää voi vastustaa. Mutta jos jotain muuta niin japanilaisista ruoista pidän todella paljon. Ehkä siis Japanissa.  
 

8. Entä juomat?

Briteissä tottakai - rakastan perinteisiä aleja ja bittereitä, ja kyllä kunnon hiivaiset siideritkin maistuvat.  

 

9. Kuinka "kansainvälistä" ruokavaliosi tavallisesti on?

Kyllä se taitaa olla aika kansainvälistä. Aika perusruokia ympäri maailmaa tulee syötyä kotosalla ollessa, joskus toki pastaa (italialaista), joskus jotain englantilaisia ruokia,  takeawayna yleensä intialaista tai kiinalaista, ja useimmiten jos saan valita mitä syön kaupungilla niin sitten sushia.
 

10. Mitä evästä otat yleensä mukaan matkoille?

Otan ruisleivästä tehdyn voileivän. Väliin kinkkua, voita ja salaattia. Mutta yleensä sitä ruisleipää ei ole, joten syön vaan jotain matkalla mitä löytyy.  Wrapit on toinen mitä joskus teen matkalle mukaan.
 

11. Entä mitä syötäviä tuliaisia kannat takaisin asuinmaahasi?
 Niin, eli Suomesta tänne Britteihin? No ruisleipää tottakai, Fazerin suklaita ja joskus irtokarkkeja. Wigrenin sinappia, leipäjuustoa, Oltermannia, jouluksi joulutorttuihin marmelaadia, ja onpa sinne laukkuun joskus eksynyt riistamakkaroitakin.

Nyt tähän vastailun jälkeen on tullut sen verran nälkä että täytyypi tästä lähteä jääkaapille. Jätän suorat haasteet tälläkertaa tekemättä, mutta haastan teidät tätä lukevat vastaamaan näihin samoihin kysymyksiin omassa blogeissanne!

Toivetorstai: Miksi me asumme Isossa-Britanniassa?

Minulle on kertynyt tuonne useampi toivepostaus odottelemaan toteutusta, ja nyt alkavat taas vaihteeksi Toivetorstai postaussarja. Sieltä löytyy jutuntynkää Britteihin muuttamisesta, imetyksestä, kulttuurieroista ja sen sellaisesta, eli jos olette toivoneet jotain tiettyä postausta joskus eikä sitä ole vielä toteutettu niin nyt kannattaa olla torstaisin kuulolla.
 

Miten siis me päädyimme asumaan Iso-Britanniaan ja miksi olemme tänne jääneet?

 

 

Minä en ole tainnut ikinä kirjoittaa siitä miten minä päädyin Britteihin ja ylipäätänsä ulkosuomalaiseksi (joka olisi itsessään ihan mielenkiintoinen tarina), mutta aloitetaan tästä meidän tarinasta. Olen kirjoittanut aikaisemmin postauksen meidän "rakkaustarinasta" eli siitä miten minä ja mieheni tapasimme ja miten meidän tarina siitä eteni. Tarina lyhyemmässä muodossa menee näin: 2006 tammikuussa tapasin lontoolaisen miehen tuolihississä Ranskan Alpeilla, ja aloimme vakavan seurustelun kun tulin syyskussa Lontooseen opiskelemaan.
 

Ennen kuin tapasin (tulevan) mieheni olin lähettänyt juuri hakupaperit Englantiin yliopisto-opiskelua varten. Hain Englantiin opiskelemaan paristakin syystä - minua kiinnosti opiskelu englanniksi, halusin vaihtoehdon pääsykokeisiin tankkaamiselle ja erityisesti, halusin alkaa rakentamaan kansainvälistä uraa, ja uskoin brittiläisen yliopiston valmistavan minut siihen paremmin kuin suomaisen. Paremmat ja laajemmat työmarkkinat Briteissä houkuttivat myös. Pääsin sisään lontoolaiseen yliopistoon, ja aloimme tapailemaan taas uudestaan mieheni kanssa.
 

Aloin rakentamaan uraa ja yhteyksiä Lontoossa täällä opiskellessani. Mietin eräässä vaiheessa jos olisin tehnyt maisterin Suomessa, mutten päässyt sisään suomalaiseen yliopistoon. Pitäkää tunkkinne ajattelin ja tein saman koulutuksen Lontoossa, jäänpä tänne. En vakavissani edes ajatellut paluuta Suomen työmarkkinoille, vaikutti nimittäin siltä etten löytäisi sieltä saman tason mahdollisuuksia kuin Lontoosta millään. En millään. Olihan täällä paljon enemmän mahdollisuuksia. Mies samaan aikaa kävi itse yliopistossa, eikä hän suomenkieltä osaamattomana olisi päässyt suomalaisille työmarkkinoille mitenkään sisään. Ja hänen alallaan (graafinen suunnittelu) työtilanne olisi ollut todella hankala, hankalampi kuin minun alallani.

 

 

Jokatapauksessa, täällä oli meidän kotimme, miehen perhe, ja vaikka Suomessa elämänlaatu onkin mielestämme parempi, Britteihin jääminen oli taloudellisemmin järkevämpi ratkaisu, varsinkin minun uranrakentamisen kannalta. Täältä pääsen myös helpommin rakentamaan kansainvälistä polkua uralleni, sitä haavetta en ole unohtanut, ja sitä kohti varmasti teen jossain vaiheessa jonkun liikkeen.

 

 

 

 

Tänne siis päädyimme, opiskelun ja työn perässä, ja työmarkkinoiden parempi tila sai meidät tänne jäämään. Mites te muut lontoolaiset ja brittisuomalaiset - miten te olette päätyneet asumaan tänne?

Lontoo-vinkki: Park Lane City Apartments

Tajusin etten olekaan pitkiin pitkiin aikoihin vinkannut täällä mistään Lontooseen liittyvästä. Minun oli tarkoitus vinkata Park Lane City Apartments huoneistohotellista jo muutama kuukausi sitten kun vanhempani kävivät täällä ja käyttivät k.o. huoneistohotellia. Mielestäni se oli todella kivan oloinen, ja aivan mahtavalla paikalla ja mainitsemisen arvoinen vinkki. Huoneistohotelli sijaitsee Liverpool Street aseman läheisyydessä, josta on helppo yhteys sekä ydinkeskustaan että Stanstead lentokentälle (Ryanairilla matkustaville). Liverpool St on myös siitä kivaa aluetta että siellä on monia kivoja ravintoloita ja baareja, sekä kauppoja Brick Lanelle mentäessä, ja käymisen arvoiset sunnuntaimarkkinat Spitalfields Market alueella. Noista sunnuntaimarkkinoista olen kirjoittanut peräti kolme kertaa...

 

Mutta, antaa kuvien puhua puolestaan. En väitä että tämä huoneistohotelli olisi halpa, mutta normaaleihin hotelleihin verrattuna kilpailukykyinen, varsinkin isommalla porukalla matkustaessa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuossa asunnossa oli muistaakseni kaksi huonetta, isohko olohuone, pieni keittiö ja kaksi kylpyhuonetta, mutta asuntoja on saatavilla myös yksiöitä.



Skidi-festareilla

Arvatkaas mitä - me käytiin viikonloppuna lasten musiikkifestivaaleilla. Tämä on kuulemma "Glastonbury for kids" - oli melkoista meininkiä. Siellä oli leikkitelttoja, legotelttoja, satutelttoja, tanssitelttoja, telkkarista tuttuja hahmoja joita sai käydä tapaamassa, ja sitten tietenkin TV:stä tuttuja lastenohjelmia livenä. Ja lastenmusiikkia. Oli eläimiä, akrobaatteja, taikureita, ja ruokakojuja ja niin edelleen.

 

Ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Vauva nautti, ja me nautimme siitä että vauva nautti. Ihana katsella sitä iloa ja innostusta. Vauva erityisesti tykkäsi tanssiteltoista, ja musiikkiesityksistä. Olipa erilaisten eläinten ja isojen pehmo-eläinten tapaaminenkin hirmuisen hauskaa.

 



 

Otettiin mukaan piknikki, ja tottakai taas napattiin mukaan skonsseja. Ei piknikkiä voi syödä Englannissa ilman skonsseja (eikä iltapäiväteetä!).



 

Oikeasti, katsokaa tuota väkimäärää - ihan kuin lasten Ruisrokissa!



Eikä festareita ilman pieniä haavereita - sinne jäi jonnekin pellolle meikän Hobbs-takin nappi. Johon ei tietenkään ole ylimääräistä, joten nyt täytyy vaihtaa kaikki napit. Argh! Festareilla sattuu aina jotain tai aina häviää jotain. Onneksi vain sentään nappi.

 

 Eikö kuulostakin aika hauskalta idealta tälläiset lasten festarit?

Ulkosuomalainen äiti ja äitiys ulkosuomalaisena

Joskus sitä miettii millaista olisi olla äitinä Suomessa. Varmaankin aika samanlaista monilta osilta, mutta toisaalta erojakin varmasti löytyisi. 

 

Varmaan isoimpia haasteita tai ikäviä asioita perheen perustamisessa ulkomaille on se suvun toisen puolen jääminen paitsioon. Asumme lähellä miehen sukua, ja anoppilassa käydään (tai vauva ja mies käyvät) lähes viikoittain. Miehen isää näemme harvemmin, mutta häntäkin vähintään kuukausittain. Minun sukuani näemme kahdesta kolmeen kertaan vuodessa. Se on sääli. Ja pelkona on että se puoli suvusta jää paljon etäisemmäksi, ja suomen kielen kehitys jää vaillinaiseksi. Skype ja netti ja facebook ovat toki auttavia välineitä, mutta eivät ne ihan sitä kasvoittain käytävää kanssakäymistä voita.

 

Joskus mietin myös sitä millaista olisi jos se oma suku olisi auttamassa. Kauhean syvällisesti tätä pohtimatta (tai anoppia moittimatta) Englannissa on vähän sellainen tyyli että isovanhemmat eivät paljoa lasten kasvatuksessa auta, hehän ovat jo omat lapsensa kasvattaneet ja nyt on heidän aikansa lepäillä ja rentoutua eläkeläisinä. No joo, kivat heille.

 

Itse muistan suurella lämmöllä omasta lapsuudestani isovanhempien kanssa viettämän ajan. Käytiin mökillä, kalastettiin, poimittiin metsämansikoita, mentiin maauimalaan, käytiin puistoissa, tehtiin pullia, luettiin kirjoja... Muistan viettäneeni heidän kanssaan paljon aikaa, joskus jopa viikkokaupalla näkemättä vanhempiani (en toki tiedä onko tämä aivan totuudenperäistä, mutta tälläinen mielikuva minulle on jäänyt). Ja mielestäni se yhdessä vietetty aika on tehnyt minun suhteestani isovanhempiini paljon lämpimämmän kuin mitä se olisi ollut jos heidän kanssa vietetty aika olisi rajoittunut satunnaisiin iltapäiviin ja vanhempien ravintola-iltoihin.

 

Omille vanhemmillenikin tämä aika oli varmasti kallisarvoista apua, oli se sitten käytetty kaksinkeskiseen lomaan, asunnon remontointiin tai uran rakentamiseen. Sitä meillä ei esimerkiksi ole, ja luulisin että jos asuisimme Suomessa, minun vanhempani ottaisivat suuremman roolin meidän lapsiperhe-elämässämme.

 

Ja muita asioita joissa ulkosuomalaisuus äitiys eroaisi Suomen vauva-arjesta... Uskon että jos olisin äiti Suomessa luonto olisi paljon enemmän läsnä arjessa. Asumme melko vehreällä alueella jossa on paljon puistoja, mutta eihän se sama asia ole kuin metsässä samoilu, tai järvessä pulahtaminen. Ja tästä olen aikaisemminkin maininnut, mutta ehkä menisin mukaan siihen kaikkeen merkkihömpötykseen mikä Suomessa on niin pinnalla. Ehkä minäkin olisin näitä miniRodini / Pomppi - äitejä, jotka pukevat lapsensa yhteen tiettyyn vaatemerkkiin. Englannissa lasten vaatemerkeillä ei ole tuon taivaallista merkitystä, ja markettivaatteita pidetään vain huimina löytöinä.

 

Minun urani taas olisi varmasti ottanut Suomessa takapakin, osittain siitä syystä että minun alallani ei taida ihan vastaavia juttuja löytyä Suomesta, ja toiseksikin, jos löytyisi, ne olisivat niin pienellä tasolla että kapasiteetti olisi aika rajoitettua. Ehkä olisin jonkinlaisella pitkitetyllä äitiyslomalla, tai ehkä osa-aikaisena töissä. Varmaankin olisin kotona paljon enemmän, sillä työpäivät ja työmatkat olisivat paljon lyhyempiä, ja näkisin lastani useammin kuin tunnin päivässä, ja viikonloppuisin. Näin minun elämäni äitinä luultavasti eroaisi jos asuisimmekin Suomessa.

 

Meriannen, blogikolleegani Bournemouthin tienoilta, kirjoitti postauksen samasta aiheesta yhteistyössä kanssani. Tsekatkaapa hänenkin ajatuksia ulkosuomalaisesta äitiydestä.

Millaisia ajatuksia teille heräsi?

 

 

Ensimmäinen yö poissa vauvan luota - Antwerpin reissu

 

 

Taas, instagrammissa tämäkin tuli jaettua jo vähän aikaisemmin, mutta tosiaan tällä viikolla poikkesin Belgiassa pikaisella työreissulla. Lähdin maanantai-aamulla ja takaisin tulin tiistai-iltana. Etukäteen jo jännitti se että tulisin olemaan ensimmäistä kertaa yön poissa vauvan luota  - tulisinko kotiin itkevän vauvan ja hermoraunion miehen luo? Miten vauva selviäisi ilman ilta- ja aamumaitoannosta?

 

 

 

 

 

No arvatkaas miten meni?

 

 

 

 

Tulin kotiin, ja kaikki oli kuin en olisi ollut missään käynytkään. Vauva oli iloinen ja tyytyväinen ja mieskin oli kohtalaisen levännyt. Aloitimme unikoulutuksen viime viikon perjantaina matkan takia (siitä postaus ensi viikolla), ja vauva oli nukahtanut mainiosti ilman iltamaitoa. Oli herännyt keskellä yötä, ja itkeskellyt puolitoista tuntia, joten ihan helpolla ei mies (eikä vauva) päässyt, mutta yöllistä episodia lukuunottamatta kaikki oli mennyt hyvin.

 

 

 

 

 

Itselle matka oli tervetullut hengitystauko ja mahdollisuus pitkiin yöuniin, niitä kun tälläisessä pikkulapsiperhe-elämässä ei ikinä ole liikaa, ja suunnitelmissa oli mennä hotellille, syödä hotellin ravintolassa pihvi ja mennä aikaisin nukkumaan. No, päätin lähteä sittenkin kiertämään kaupunkia illalla, nappasin mukaan takeaway pizzan ja sain unta palloon noin kuutisen tuntia. Mutta tulipa nähtyä Antwerp!

 

 

Perhepiknikki kartanon puistossa

Te jotka seurailette instagrammissa ehkä jo näittekin että meidän villi lauantai-ilta kului perhepiknikillä paikallisessa kartanopuistossa. Taustalla siinsi yksi Lontoon kauneimpia historiallisia kartanopalatseja, ja viereisellä lammella kotkottivat kanadanhanhet. Meillä oli mukana kinkkuwrapseja, omena-elderflower-mehua, ja skonsseja cornish clotted cream kerman ja vadelmahillon kera.  

 

Ostin tuon piknik-korin keväällä, monen vuoden haikailun jälkeen. Nyt vihdoinkin päästiin käyttämään sitä, kun oli kerrankin OK sää viikonloppuna eikä mitään muita suunnitelmia. Nyt meillä on oikea kunnon välineistä - piknik-kori ja Porin jazzeilta ostettu piknikmatto - ei enää mitään tekosyitä miksikö ei voida mennä piknikille.  

 

Ja namskis!

Tässä kirjoitellessa ajattelin sitä kuinka monella eri tavalla elämän voi kokea ja siitä kertoa. Keskittyykö sitä siihen kuinka herkullista olivat skonssit, ja kuinka ulkoilmassa syöminen saa kaiken maistumaan paremmalta. Onko se tärkeintä että vauva söi ruokansa mukisematta, ja maisteli innolla skonsseja ja mehua, ja että piknik-kori ihastutti minua joka kerta kun silmäni siihen osuivat. Vai keskittyykö sitten siihen että oli kiire kun vauva piti saada nukkumaan, ja ruoka tuli hotkittua, ja vauva onnistui pyllähtämään mutaan heti ruokailun päätteeksi, ja siinäpä sitten putsailtiin kun vauva taapersi mutaisilla kengillään vielä piknik-maton päälle tallustelemaan... 

 

Kyllä minä mielummin keskityn edelliseen, ja pidän sen muistoissani visummin kuin jälkimmäisen. Elämä on mukavaa, miksipä sitä jaksaisi keskittyä siihen arkipäiväiseen ja vähän tylsempään puoleen kun voi keskittyä täysillä siihen mukavampaan puoleen. Joskus kuulee mielipiteitä siitä kuinka somessa (ja miksei blogeissakin) kiillotellaan pintaa, ja pidetään yllä jonkinlaista idylliä ihanasta elämästä. Mutta kun se elämä on sitä mihin sitä huomionsa kiinnittää. En ymmärrä miksi sitä pitäisi välttämättä olla niin realistinen kaikessa - mukavampi keskittyä niihin kauniisiin ja miellyttäviin asioihin.  



Sitten seitsemän pintaan olikin jo aika lähteä kotiin nukkumaan, nappasin vielä aika kivan kuvan kartanosta. Vauvaa muuten unikoulutetaan tällä hetkellä... Siitä vielä lisää postausta jossain vaiheessa!