Unikouluun(ko?)

Kaksi tuntia. Viime iltana siinä kesti kaksi tuntia että sain vauvan nukahtamaan omaan sänkyynsä. Kahden tunnin itkun, kitinän, valituksen, naureskelun, pinnasängyssä pomppimisen, pinnojen taakse "piiloutumisen" ja tuutulaulujen jälkeen vauva vihdoin simahti täysin uupuneena.

 

Vauva nukkuu parhaiten kainalossani. Minun vieressäni, maitohörppyjen jälkeen. Vauvan ollessa ihan pieni vauva vielä, nukutimme hänet aina omaan sänkyynsä. Sinne hän nukahti, ihan itse, ilman suurempia kitinöitä tai valituksia.

 

 

 

Sitten tuli hampaat. Ja sitten tuli eroahdistus. Ja sitten helpoin ja nopein tie nukahtamiseen oli imetys ja sen jälkeinen sylittely, yhdessä sängyssä kelliminen. Nyt vauva on siihen tottunut, ja nukahtaa vain ja ainoastaan minun ollessa vieressä, tuntien hengitykseni kasvoillaan. Isä ei kelpaa, vain äiti.

 

Toisaalta tämä on mielestäni aika ihanaa. Vauva tarvitsee minua. Haluaa olla syliteltävänä. Päivällä hereillä ollessaan vauva vain panee menemään eikä halittelu kelpaa. Öisin vauva heräilee muutaman kerran, mutta nukahtaa pian pienen maitohörpyn ja äidin viereen pääsyn jälkeen. Yöt ovat repaleisia, mutta näin vauva on sentään nukahtanut ja itse on päässyt jatkamaan unia kohtalaisen pian. Sitä joko nukahtaa vauvan viereen, ja herää muutaman tunnin kuluttua varsin epämukavasta asennosta niskat jäykkänä, mutta on sentään nukkunut, tai sitä laittaa vauvan pinnasänkyyn pian maitotankkauksen jälkeen, ja nukkuu vähän vähemmän mutta paremmin. Sitäkin olen miettinyt että vauvan elämässä, tämä takertuva yövaihe on niin pieni, että pitääkö siitä muka ottaa stressiä ja ehdointahdoin lopettaa se. Ei se nyt niin rasittavaa minulle ole. Jaksan kyllä, ainakin näin äitiyslomalla. Ja hän on vielä niin pieni, tuntuu julmalta ottaa näin pieneltä äidin syli yöajaksi pois. Jos joku tarvitsee lohtua ja läheisyyttä niin se on vauva.

 

 

 

 

Mutta nyt on työelämään siirtymisen aika, ja mietityttänyt on miten jaksan työelämässä jatkuvien yöheräilyjen kanssa. Mies kun ei niissä voi auttaa, sillä hän ei tässä tilanteessa kelpaa vauvalle. Ja mieskin on antanut oman mielipiteensä asiaan. Kuulemma vauva on jo "iso vauva" jonka tulisi osata nukahtaa itse omaan sänkyynsä, ja tämä tämänhetkinen tilanne on vauvalle haitaksi, ja minulle haitaksi työelämässä.

 

Eilen miehen kanssa keskustelun päätteeksi päätin yrittää vauvan nukuttamista hänen omaan sänkyynsä. Ei onnistunut kovinkaan hyvin. Vauva oli lähes jo unenpartaalla kun nostin hänet sänkyynsä, mutta heräsi heti sängynpohjalle päästessään. Ja itku, kitinä, konttailu, ja pelleily jatkui kaksi tuntia. Nukahti lopulta, mutta yöllä heräsi, ja väsyneenä annoin tulla viereen nukkumaan. Siinäpä sitä unikoulua... 

 

 

 

Kuulemma uusien rutiinien saamisessa alkuun kestää kolme päivää. Jaksankohan tätä, sillä tämä ei minulle edes tunnu niin tärkeältä? Tykkään vauvan vieressä nukkumisesta (joskin okei, tänä aamuna niskat kipeina vauva vieressä herätessäni mietin että äääh). Mutta työelämässä en tiedä jaksanko jatkuvia repaleisia öitä ja kipeitä niskoja, oli se kuinka ihanaa tahansa sylitellä vauvan kanssa.

 

Oletteko te unikouluttaneet ja miten sujui? Mitä tekniikkaa käytitte?