Eka lumileikkikerta

Viime vuonna vauva oli vielä niin pieni ettei päässyt leikkimään lumeen. Suomessa kun oltiin hän sai ihastella lumisadetta rattaiden suojista, lämpöpussissaan. Tänä vuonna meidän pieni taapero pääsi kuitenkin seikkailemaan ensilumeen. Ensimmäistä kertaa elämässään.

 



Eihän sitä paljoa ollut, mutta tarpeeksi pikku leikeille. Sitä tuli toki lisää koko päivän ja seuraavana päivänä oli maassa jo kunnon nietokset jossa sai kahlailla.

 



Tein vauvalle pienen lumiukon ajatellen että olisipa hauska leikkiä sen kanssa, ja vauva siitä tykkäisi. No, hän tykkäsi juoksennella lautapinon ympäri, uudestaan ja uudestaan, ja tönäisi ukon kumoon sitä edes katsomatta.

 

 



Lumienkeleitä? Ei suinkaan. Jähmettyneen äidin yrittäessä paimentaa taaperoa takaisin lämmintä mökkiä kohdin tuli ensin spagettiraivarit ja sitten maahan heittäytyminen naamalleen. Kunnes taapero tajusi että naamallaan lumessa makaaminen ei taidakaan olla niin kivaa kuin sisätiloissa ja kääntyi selälleen osoittamaan mieltään.

 

 

 



Lumisadetta on ihana kuvailla, niin kaunista. Tätä tulikin päivän ja yön aikana kymmenen senttiä lisää, ja seuraavana päivänä, varsinaisena jouluaattona ja joulupäivänä maata peitti paksu lumikerros. 

Lumipallo! Ja kaikki murheet ja suuttumiset unohdettiin kun saatiin äidiltä lahjaksi hauska pallurainen jota lyödä ja rikkoa!

 

 

Toivottavasti teilläkin on ollut kiva joulu, palaillaan joulufiiliksiin vähän myöhemmin :)

Toivetorstai: Ajatuksia miehen kotona olemisesta

Meillähän on vähän tavallista erikoisempi asetelma kotioloissa, josta joskus kuulee kyselyjä ja kommentteja - minä käyn töissä ja mies on kotona hoitamassa vauvaa. 

Kommentit ovat yleensä neutraaleita, yleensä koskien sitä että on kiva että toinen vanhempi saa olla kotona, mutta joskus kommentit koskevat myös sitä että mies tekee itselleen ja työuralleen näin hallaa. Jälkimmäinen kommentti on ihan periaatteessa totta ja varmaankin miehelle kotona lapsen hoitaminen on vaikeampaa selittää CV:ssä kuin naiselle, ihan vain siitä johtuen että se on tavallisuudesta poikkeavaa.

Mutta kumman vanhemman sitten pitäisi olla kotona... Minun mielestäni on oikeastaan ihan se ja sama kumpi vanhemmista on kotona. Molemmat sukupuolet ovat yhtä hyviä vanhempia, ja hoitavat hommat yhtä hyvin. Luonnehan näissä asioissa ratkaisee. Luin kerran myös eräästä tutkimuksesta että itseasiassa isän kotonaoleminen on parempi lapselle kuin äidin - syynä oli se että lapsi-isäsuhde jää helposti etäisemmäksi jos isä käy töissä, kun taas lapsi-äitisuhde on yhtä läheinen olipa äiti kotona hoitamassa lasta tai kokopäivätöissä. 

Mitäs mieltä minä sitten olen mieheni kotona olemisesta, meidän parisuhteessamme? Olen todella tyytyväinen. Minä saan keskittyä uraani, jos minun täytyy olla töissä myöhään, minun ei tarvitse kiiruhtaa kotiin tai lastentarhaan. Ja koska minä olen aina saanut parempaa palkkaa kuin mies, on meidän järkevämpää satsata minun uraani. 

Ja miten mieheni sitten hoitaa kotia? Ihan hyvin, varmasti paremmin kuin minä. Taaperon kanssa on erityisen vaikeaa olla kotona eikä siinä onnistu oikein mikään muu kuin taaperon elossa pitäminen (kokeiltu on toissapäivänä kun yritin tehdä etäpäivän). Mies onnistuu kuitenkin tekemään useimmiten herkullista ruokaa meille illaksi, ja muutenkin pitämään talon niin pystyssä kuin sitä voikaan tälläisen sottapyttyvaimon ja tuhotaaperon seurassa. 

Kun vaihdoimme "roolia" äitiyslomani jälkeen oli opettelun aika... Täytyy vain oppia siihen että toinen ihminen tekee asiat erilailla kuin itse. Mieheni keskittyy eri asioihin kuin mihin minä keskityin - hän keskittyy enemmän meidän ruokaamme ja siivoamiseen, kun minä kotona ollessa keskityin enemmän vauvan viemiseen leikkiryhmiin, vauvan ruokien kokkailuun ja pyykkiin sun muuhun pikkujuttuihin. Ne pikkujutut saattavat unohtua mieheltä ja miehen jäätyä koti-isäksi pitkän aikaa vauva eli pelkillä kaupan purkkiruoilla... Nykyään hänkin saa isin tekemää ruokaa.

Haluaisinko minä mielummin olla kotona? No, en tiedä. Tykkään työstäni, se on mielenkiintoista, ja samanaikaisesti on kiva palata kotiin. Ideaaleinta olisi jos voisin tehdä töitä joskus kotona ja jos työmatkani olisi lyhyempi että saisin viettää enemmän aikaa vauvan kanssa (tai taaperohan hän nykyään on). Muuten olen ihan tyytyväinen siihen että minä käyn töissä ja mieheni on kotona. Jos olisin kotiäitinä, tuskinpa olisin vain kotiäiti - minulla oli pääkopassa monta projektia/firmaideaa joita olisin voinut toteutella!

Babyccino / kahvilla äitin kanssa

Viikonloppuna poikettiin ensimmäistä kertaa babyccinolla. Mikä sana, babyccino. Kahviloissa täällä saa taaperoille oman juoman - vaahdotettu maito / kaakao. Ja voi kuinka vauva siitä tykkäsikään. Ihan kuin me muutkin, hänellä oli oma kahvikuppinsa mistä sai juoda. Ei mitään tyhmiä nokkamukeja, vaan ihan oma aikuisten kuppi. Ja siitä juotiin, niin paljon että suurin osa maidosta oli kasvoilla ja rinnuksilla.

 

 

Ja vauvasta oli kovin hauskaa dippailla käsiä vaahtoon ja antaa isälle ja äitillekin maistiaisia.

 

 

Sellainen kahvilareissu. Ensimmäinen babyccino. Ja toinen ensimmäinen asia tuli perjantaina. Nojasin vauvaan päin, hän istui syöttötuolissa. Vauva laittoi käden poskelleni, katsoi silmiini, ja sanoi "Äiti" ja hymyili. Ensimmäistä kertaa, "äiti".

Toivepostaus: Unikoulutus

Vielä muutama kuukausi sitten olisin voinut vannoa että meidän vauvaa ei unikouluteta. Hän saisi olla äidin ja isän kanssa niin kauan kuin olisi tarve. Pääsisi meidän väliimme hellittäväksi jos hän sitä tarvitsisi. Ja jonkun aikaa oli ihanaa saada pieni hellyydenkipeä vauva siihen kainaloon, ja herätä pienen tuhisijan vierestä aamuisin.
 

 

 

 

 

Vaan mitä sitten tapahtuikaan... Vauvan oppiessa kävelemään hän alkoi mönkiä ympäri sänkyä. Hän  toisinaan hyppäsi kuin WWE-painija konsanaan mahani päälle ja jäi siihen makaamaan. Ja pyörimään. Kaiveli rinnat esiin ja imaisi vähän maitoa,ensin yhdestä, sitten toisesta. Kierähti toiselle puolelle ja yritti kontata meidän päällemme, ja siitä kuperkeikan kautta kierähtää lattialle. Jos tämä ei olisi ollut tarpeeksi häiritsevää, hän kieltäytyi täysin nukkumasta - heräsi aamukahdelta, ja suostui ummistamaan silmänsä aamuviideltä, jos silloinkaan, ja aamuyön tunnit olivat leikkimistä varten. Ja vanhempia tökittiin, ja puskettiin ja läpsittiin että heidät saataisin ylös mukaan leikkimään.

Minä sain hädintuskin unta ollenkaan, mies vielä vähemmän, sillä hän useimmiten nousi vauvan kanssa ylös, ja painui alakertaan katsomaan Pipsa Possua että minä saisin vähän nukuttua ennen töihin menoa.

 

 

 

 

Muutamaa päivää ennenkuin lähdin Antwerpiin ensimmäiselle työmatkalle aloitimme unikoulun. Tilanne oli siinä pisteessä että sitä ei voinut enää jatkaa, ja meidän tuli keksiä jotain ennenkuin minä lähtisin yöksi pois ja mies jäisi vauvan kanssa yön ajaksi yksin - yleensä vauva kun ei suostunut nukkumaan ilman että äiti hänet nukuttaisi.

Aloitimme tällä perinteisellä unikoululla jota täällä Briteissä suositaan, eli controlled crying. Suomalaisittain se olisi varmaan huudattaminen. Niitä on muutamia eri tapoja, riippuen lähinnä siitä kuinka kauan vauvaa kerrallaan huudatetaan. Perusjutut ovat siinä että vauvalle tehdään nukkumaanmenorutiini, vauva laitetaan sänkyyn, ja annetaan huutaa tietty minuuttimäärä, jonka jälkeen tullaan takaisin huoneeseen, laitetaan vauva makuulle ja poistutaan taas huoneesta tietyksi ajaksi. Ja jatketaan tätä kunnes vauva nukahtaa.

Me teimme sen näin.

Nukkumaanmenorutiini: Hampaidenpesu. Vauvalle luettiin satu. Pehmoleluille heilutettiin hyvää yötä. Maitotankkaus. Halaukset, hyvän yön toivotukset ja lasketaan petiin.

Sitten annettiin olla yksin huoneessaan 2 minuuttia. Aina kahden minuutin jälkeen jos vauva vielä huusi siellä, käytiin huoneessa, rauhoitettiin vauva, laitettiin takaisin makuuasentoon, ja poistuttiin huoneesta. Seuraava odotusaika oli 2min enemmän. Ja niin edelleen. Eli 2, 4, 6, 8, 10, 12, 14, 16. 16 minuuttia kauemmin ei annettu vauvan itkeä, se meni jo liian pitkäksi.

Ei liene yllättävää että maidon ja pehmoisen äitialustan tempomiseen tottunut vauva protestoi, äänekkäästi. Ensimmäisenä yönä meni 1.5 tuntia että vauva vihdoinkin nukahti. Oli aika rankkaa kuunnella lohdutonta itkua, sekuntikello kädessä, minuutti toisensa perään, mutta vakuuttelimme toisillemme että itse nukahtaminen on tärkeä taito joka meidän pitää vauvalle opettaa, hänen parhaakseen (ja meidän parhaaksemme myös).

Seuraava yö oli vähän parempi - kesti vain 1h nukuttamista. Ja seuraava yö vieläkin parempi, vain 30min. Ja niin edelleen, pikkuhiljaa nukuttamisesta tuli helpompaa ja vauva nukahti nopeammin ja nopeammin. Öisin vauva heräili aina silloin tällöin, ja muutaman kerran meidän piti jatkaa huudattamista myös yöllä. Pari kertaa taisimme ottaa hänet väliimme nukkumaan, kun vauva vaikutti hivenen flunssaiselta.

Ja miten meillä nyt menee?

Nyt vauva nukahtaa lähes välittömästi. Hän itseasiassa aika usein yrittää "hypätä" sylistä kehtoonsa, tajuten että nyt on nukkumaanmenoaika, ei mikään tylsä äitinhaliaika.

Hän ei itke nukkumaan mennessä ja herää aniharvoin öisin. Yleensä jos hän herää öisin, hän valittaa minuutin, jos sitäkään, ja nukahtaa taas. Me emme käy hänen huoneessaan ellei hän huuda pitempään kuin 2 minuuttia. Yleensä hän nukkuu ilta-kahdeksasta aamuseitsemään. Eli 11 tuntia putkeen. Takapakkeja ei ole vielä tullut, mutta eiköhän niistä selvitä jos niitä vielä tulee.

Uskomatonta. En olisi voinut uskoa että muutaman tunnin katkonaisista yöunista ja äidin orjuuttamisesta mentäisiin tähän - vauva on oppinut nukkumaan itse ja hyvin.


Mitä mieltä te olette unikoulutuksesta? Lapsen rääkkäystä, vanhempien hermojen pelastamista, toimivaa, ei toimivaa? Ja jos olette kokeilleet sitä, miten meni?

--- edit: Ja jottei kukaan kuvittele että tämä on ihan helppoa, niin n. 1.5kk unikoulun alkamisen jälkeen on alkanut tahtojen taistelu. Vauva ei suostu unille ei millään ja taas ollaan itketyspisteessä. Liekö syy siinä että vauva  oli hetkisen kipeänä joten unille sai mennä vanhempien kanssa vanhempien sängyssä - nyt ehkäpä hän haluaa jatkaa mukavaa köllimistä terveenäkin...

-- edit: Edellinen itkuisuus johtui mitä luultavimmin poskihampaitten ja kulmahampaitten tulosta. Pahimman yli päästyämme vauva on alkanut taas nukkumaan hyvin, ja yleensä menee erittäin helposti, yhtään valittamatta nukkumaan. Toki joskus haluaa kekkaloida ylhäällä, mutta on hyväntuulisesti huoneessaan kunnes vihdoin nukahtaa. Aina silloin tällöin, erityisen hankalina öinä vauva on päässyt meidän sänkyymme nukkumaan, mutta pääsääntöisesti omassa sängyssä, koko yön nukkuminen on onnistunut, ilman itkettämistä. Olen ollut tyytyväinen koko prosessiin!

Vauvan päivänasu - Omenoita poimimassa

Paita Kappahl, farkut H&M, kengät Clarks

Viikonloppuna käytiin anoppilassa poimimassa omenoita omenapiirakkaan - tein pehmeän piirakan, sellaisen perinteisen suomalaisen mitä aina tehtiin köksän tunneilla. Mmmm, oli hyvää.

 

Nämä vaatteet muuten tuli ostettua aikapäiviä sitten Suomessa kirpparilla. Minulla on maailman surkein kirpparituuri - ikinä en löydä mitään järkevää - mutta kerrankin satuin nappaamaan muutaman kivan jutun. Näin pöydän jossa oli paljon lasten vaatteita - pinkkiä ja mekkoja - ja siellä oli vaikka mitä kivaa ja meidän maun mukaista. Nämä söpöt farkut ja paita tuli ostettua, ja pari muutakin juttua. Ja sopipa muuten nuo farkut tosi kätevästi noihin Clarksin kenkiin!  

 

Viikonloppuna oltiin todella kiireisiä... Testattiin lauantaina kolme autoa, ajeltiin ympäriinsä, mietittiin, mittailtiin, pohdittiin tulevia vaatimuksia, mitä kokoa tarvitaan sit kun tulee toivottavasti kakkonenkin meidän perheeseen... Ja sunnuntaina laitettiin nimet paperiin ja käsiraha pöytään. Nyt meille on tulossa kunnon iso perheauto!

Vauvan päivänasu puistossa

Vähän kuvia jo jaoinkin IG:ssä, mutta tässä satoa meidän oikealla kameralla kuvailusta... Heh, bebe on kyllä melkoinen menijä ja suurin osa kuvista oli takaraivoa täynnä... Mutta muutama sopiva otos löytyi sieltä sadan joukosta.

Huppari Mayoral, haalarit Marks&Spencers, kengät Clarks

 

Olen (ehkä olette huomanneet) ollut aika innoissani vauvan vaatettamisesta. Äitiyslomalla ollessa vauvalle vaihdoin kaksi tai kolme kertaa päivässä vaatteita, kun eihän samoja vaatteita voinut käyttää äitiryhmässä ja sitten vielä kaupungilla(!). Tai voi toki, mutta kun teki mieli kokeilla jotain uutta yhdistelmää. 

Nyt tietty töissä ollessa se on mies joka pukee vauvaa useimmiten. Kuvatodistusaineisto mitä minulle joskus kännykkäkuvina lähetellään ei heh ole useimmiten ihan niin tarkalleen mietittyä kuin mistä itse tykkäsin kotiaikoinani... Mutta ei kai se mitään, onhan minulla sitten viikonloput aikaa mallailla ja miettiä väriyhdistelmiä vauvalle.

 

Mites te muut - voisiko vähempää kiinnostaa mitä laitatte lapsillenne päälle vai yritättekö katsoa kivannäköisiä vaateyhdistelmiä? 

Toivetorstai: Työssäkäynti, imetys ja niiden yhdistäminen minun kokemusteni perusteella

Aloitin työssäkäynnin silloin kun vauva oli 10.5 kk vanha. Siinä vaiheessa imetin vielä, ja itseasiassa imetän edelleenkin, vauva on nyt lähes 15kk vanha. Joskus kuulee mietintöjä siitä että työssäkäynti ja imetys eivät vain voi onnistua yhdessä, ja jommankumman on pakko joustaa. Ja yleensä niinpäin että imetyksen tulee loppua ja pulloilu alkaa. Tämä varmasti riippuu vauvasta (erityisesti vauvan iästä), äidin jaksamisesta, töiden luonnosta että vähän kuunkin asennosta, mutta omien kokemusteni perusteella työhänlähtö ei suinkaan (välttämättä) tarkoita imetyksen loppumista.

Apuvälineet

 

 

Vauva ikä on varmasti suurin ongelma, ja mielestäni alle kuusikuukautisen vauvan kanssa työhönmeno ja imetys on todella hankala yhdistelmä. Kävin itse muutamissa koko päivän kestävissä työhaastatteluissa kun vauva oli vielä täysin imetyksen varassa - se ei ollut todellakaan helppoa. Vauva ei suostunut syömään pullosta, ja teki täydellisen ruokailulakon siksi aikaa kun itse olin poissa, ja minä taas jouduin pumppailemaan käsipumpulla vessassa ruokatauolla. Kotiin pääsin räjähtämispisteessä. Huh, aikamoista, mutta siitä selvittiin, eikä se ollut kuin satunnaisia päiviä siellä täällä.

 

Englannissahan työnantaja on velvollinen tarjoamaan rauhallisen huoneen jossa imettävät äidit voivat pumpata, ja/tai imettää, mutten tiedä miten Suomessa asiat ovat. Ja uskon että tämä on aika ideaali tilanne - monissa työpaikoissa ei välttämättä ole mahdollisuutta lähteä pöydän äärestä muutaman kerran päivässä puolen tunnin pumppaussessioille sen maidontuotannon säilyttämiseksi. Ja missäs varastoit äidinmaidon? Kahvitaukotilan jääkaapissa? Minun työpaikallani on erityinen pumppaushuone jossa on lukollinen jääkaappi, mutta epäilen tämän olevan melko harvinaista.  

 

Jos mitenkään mahdollista, työhönlähtö kannattaa ajoittaa vasta sen jälkeen kun vauva osaa syödä kiinteitä kunnolla eikä ole niin riippuvainen imetyksestä ainoana ruoanlähteenä. Ehkä siinä 7kk iässä aikaisintaan. Kun vauva voi olla päivällä ilman maitoa, vaikka sitä kovasti haluaisikin, on helpompi olla poissa. Silloin kun itse lähdin töihin vauva söi vielä päivämaidot, vaikkei se ollut mikään suuri tarve enää, ja usein hän unohti maitoa vaatia jos olimme ulkosalla tai muuten uusissa paikoissa. Koin että vaikka olisinkin poissa paikalta, hän selviäisi siitä ihan hyvin. Ja jos imetys osuu vain siihen aikaan kun äiti on kotona, ei tarvitse työpaikalla pumppailla.

 

Äidin jaksaminen on toinen ongelma. Se on paljon ylimääräistä hommaa, työpaikalla pumppailu, pullojen sterilointi ja niin edelleen. Pahimmillaan vauva vielä heräilee öisin. Itse kuljin melkoisessa sumussa ensimmäisen kuukauden ja jokapäiväinen rintapumpun ja pullon sterilointi stressasi. Vauvakaan ei suostunut syömään päivisin pullosta ja hyökkäsi heti rinnusten kimppuun kunhan pääsin ovesta sisään. Sitten jätin päiväpumppailun pois kokonaan, ja viikon parin kuluttua tukalat fiilikset rinnuksissa hellittivät ja maidontuotanto tasaantui. Ja niin tasaantui stressikin. Ja imetys tapahtui aamuisin, iltaisin ja (valitettavan usein) öisin. Jokatapauksessa, aamu- ja iltaimetys olivat aika helppoja nakkeja, eivätkä tuoneet ylimääräistä stressiä, aamulla toki tuli herättyä tavallista aikaisemmin. Yöimetyksistä pääsimme loppujen lopuksi lähes täysin eroon unikoululla josta tulossa postaus pian! 

 

Summa summarum, minusta imetys ja töihinlähtö eivät suinkaan ole toisensa possulkevia asioita, mutta jos mahdollista se kannattaa ajoittaa vasta siihen vaiheeseen kun vauva syö kiinteitä hyvin. Sitten ei välttämättä ole pakko pumppailla töissä, ja voi keskittyä vain siihen ilta- ja aamusyöttämiseen.

 

En tiedä, taidan olla vähän harvinaisemmasta päästä kun imetän vielä näinkin "vanhaa" vauvaa, mutta meille imetys ja töiden yhdistäminen kävi melko luonnollisesti ja helposti. Onko teillä mitään omia kokemuksia aiheesta?

Skidi-festareilla

Arvatkaas mitä - me käytiin viikonloppuna lasten musiikkifestivaaleilla. Tämä on kuulemma "Glastonbury for kids" - oli melkoista meininkiä. Siellä oli leikkitelttoja, legotelttoja, satutelttoja, tanssitelttoja, telkkarista tuttuja hahmoja joita sai käydä tapaamassa, ja sitten tietenkin TV:stä tuttuja lastenohjelmia livenä. Ja lastenmusiikkia. Oli eläimiä, akrobaatteja, taikureita, ja ruokakojuja ja niin edelleen.

 

Ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Vauva nautti, ja me nautimme siitä että vauva nautti. Ihana katsella sitä iloa ja innostusta. Vauva erityisesti tykkäsi tanssiteltoista, ja musiikkiesityksistä. Olipa erilaisten eläinten ja isojen pehmo-eläinten tapaaminenkin hirmuisen hauskaa.

 



 

Otettiin mukaan piknikki, ja tottakai taas napattiin mukaan skonsseja. Ei piknikkiä voi syödä Englannissa ilman skonsseja (eikä iltapäiväteetä!).



 

Oikeasti, katsokaa tuota väkimäärää - ihan kuin lasten Ruisrokissa!



Eikä festareita ilman pieniä haavereita - sinne jäi jonnekin pellolle meikän Hobbs-takin nappi. Johon ei tietenkään ole ylimääräistä, joten nyt täytyy vaihtaa kaikki napit. Argh! Festareilla sattuu aina jotain tai aina häviää jotain. Onneksi vain sentään nappi.

 

 Eikö kuulostakin aika hauskalta idealta tälläiset lasten festarit?

Ulkosuomalainen äiti ja äitiys ulkosuomalaisena

Joskus sitä miettii millaista olisi olla äitinä Suomessa. Varmaankin aika samanlaista monilta osilta, mutta toisaalta erojakin varmasti löytyisi. 

 

Varmaan isoimpia haasteita tai ikäviä asioita perheen perustamisessa ulkomaille on se suvun toisen puolen jääminen paitsioon. Asumme lähellä miehen sukua, ja anoppilassa käydään (tai vauva ja mies käyvät) lähes viikoittain. Miehen isää näemme harvemmin, mutta häntäkin vähintään kuukausittain. Minun sukuani näemme kahdesta kolmeen kertaan vuodessa. Se on sääli. Ja pelkona on että se puoli suvusta jää paljon etäisemmäksi, ja suomen kielen kehitys jää vaillinaiseksi. Skype ja netti ja facebook ovat toki auttavia välineitä, mutta eivät ne ihan sitä kasvoittain käytävää kanssakäymistä voita.

 

Joskus mietin myös sitä millaista olisi jos se oma suku olisi auttamassa. Kauhean syvällisesti tätä pohtimatta (tai anoppia moittimatta) Englannissa on vähän sellainen tyyli että isovanhemmat eivät paljoa lasten kasvatuksessa auta, hehän ovat jo omat lapsensa kasvattaneet ja nyt on heidän aikansa lepäillä ja rentoutua eläkeläisinä. No joo, kivat heille.

 

Itse muistan suurella lämmöllä omasta lapsuudestani isovanhempien kanssa viettämän ajan. Käytiin mökillä, kalastettiin, poimittiin metsämansikoita, mentiin maauimalaan, käytiin puistoissa, tehtiin pullia, luettiin kirjoja... Muistan viettäneeni heidän kanssaan paljon aikaa, joskus jopa viikkokaupalla näkemättä vanhempiani (en toki tiedä onko tämä aivan totuudenperäistä, mutta tälläinen mielikuva minulle on jäänyt). Ja mielestäni se yhdessä vietetty aika on tehnyt minun suhteestani isovanhempiini paljon lämpimämmän kuin mitä se olisi ollut jos heidän kanssa vietetty aika olisi rajoittunut satunnaisiin iltapäiviin ja vanhempien ravintola-iltoihin.

 

Omille vanhemmillenikin tämä aika oli varmasti kallisarvoista apua, oli se sitten käytetty kaksinkeskiseen lomaan, asunnon remontointiin tai uran rakentamiseen. Sitä meillä ei esimerkiksi ole, ja luulisin että jos asuisimme Suomessa, minun vanhempani ottaisivat suuremman roolin meidän lapsiperhe-elämässämme.

 

Ja muita asioita joissa ulkosuomalaisuus äitiys eroaisi Suomen vauva-arjesta... Uskon että jos olisin äiti Suomessa luonto olisi paljon enemmän läsnä arjessa. Asumme melko vehreällä alueella jossa on paljon puistoja, mutta eihän se sama asia ole kuin metsässä samoilu, tai järvessä pulahtaminen. Ja tästä olen aikaisemminkin maininnut, mutta ehkä menisin mukaan siihen kaikkeen merkkihömpötykseen mikä Suomessa on niin pinnalla. Ehkä minäkin olisin näitä miniRodini / Pomppi - äitejä, jotka pukevat lapsensa yhteen tiettyyn vaatemerkkiin. Englannissa lasten vaatemerkeillä ei ole tuon taivaallista merkitystä, ja markettivaatteita pidetään vain huimina löytöinä.

 

Minun urani taas olisi varmasti ottanut Suomessa takapakin, osittain siitä syystä että minun alallani ei taida ihan vastaavia juttuja löytyä Suomesta, ja toiseksikin, jos löytyisi, ne olisivat niin pienellä tasolla että kapasiteetti olisi aika rajoitettua. Ehkä olisin jonkinlaisella pitkitetyllä äitiyslomalla, tai ehkä osa-aikaisena töissä. Varmaankin olisin kotona paljon enemmän, sillä työpäivät ja työmatkat olisivat paljon lyhyempiä, ja näkisin lastani useammin kuin tunnin päivässä, ja viikonloppuisin. Näin minun elämäni äitinä luultavasti eroaisi jos asuisimmekin Suomessa.

 

Meriannen, blogikolleegani Bournemouthin tienoilta, kirjoitti postauksen samasta aiheesta yhteistyössä kanssani. Tsekatkaapa hänenkin ajatuksia ulkosuomalaisesta äitiydestä.

Millaisia ajatuksia teille heräsi?

 

 

Ensimmäinen yö poissa vauvan luota - Antwerpin reissu

 

 

Taas, instagrammissa tämäkin tuli jaettua jo vähän aikaisemmin, mutta tosiaan tällä viikolla poikkesin Belgiassa pikaisella työreissulla. Lähdin maanantai-aamulla ja takaisin tulin tiistai-iltana. Etukäteen jo jännitti se että tulisin olemaan ensimmäistä kertaa yön poissa vauvan luota  - tulisinko kotiin itkevän vauvan ja hermoraunion miehen luo? Miten vauva selviäisi ilman ilta- ja aamumaitoannosta?

 

 

 

 

 

No arvatkaas miten meni?

 

 

 

 

Tulin kotiin, ja kaikki oli kuin en olisi ollut missään käynytkään. Vauva oli iloinen ja tyytyväinen ja mieskin oli kohtalaisen levännyt. Aloitimme unikoulutuksen viime viikon perjantaina matkan takia (siitä postaus ensi viikolla), ja vauva oli nukahtanut mainiosti ilman iltamaitoa. Oli herännyt keskellä yötä, ja itkeskellyt puolitoista tuntia, joten ihan helpolla ei mies (eikä vauva) päässyt, mutta yöllistä episodia lukuunottamatta kaikki oli mennyt hyvin.

 

 

 

 

 

Itselle matka oli tervetullut hengitystauko ja mahdollisuus pitkiin yöuniin, niitä kun tälläisessä pikkulapsiperhe-elämässä ei ikinä ole liikaa, ja suunnitelmissa oli mennä hotellille, syödä hotellin ravintolassa pihvi ja mennä aikaisin nukkumaan. No, päätin lähteä sittenkin kiertämään kaupunkia illalla, nappasin mukaan takeaway pizzan ja sain unta palloon noin kuutisen tuntia. Mutta tulipa nähtyä Antwerp!

 

 

Saako lapsen kuvia julkaista netissä?

Lapsella ei ole sananvaltaa siihen mitä kuvia tai mitä tekstiä hänestä julkaistaan netissä omien vanhempiensa toimesta tai heidän luvallaan. Joten saako hänestä julkaista kuvia, ja jopa kirjoittaa hänestä nettiin? Siellä kuvat ja niihin liittyvä oheistieto on mahdollisesti aina, kaikkien nähtävillä, ikuisuuden, eikä hän ole sille antanut lupaa. Lapsen yksityisyyden suoja on rikottu. Samanlaisia pohdiskeluja joskus kuulee käytävän erilaisten some-kanavien kohdalla, eli saako lapsesta laittaa kuvia facebookkiin tai vaikkapa instagrammiin jos hän ei tosiaan voi antaa siihen varsinaista suostumusta.

 

 

 

Minun mielipiteen varmasti tiedätte jo tämän blogin kuvapolitiikan perusteella. Minä en oikeastaan edes ymmärrä kysymystä. Vanhemmat tekevät jatkuvasti jonkinsorttisia eettisiä päätöksiä lastensa kasvatuksesta. Kastaako lapsi kirkkoon vai ei (ja mihin uskontokuntaan), syöttääkö lapselle tehotuotettua lihaa vai alkaako kasvissyöjäksi, laittaako lapsi unikouluun vai ei.... Antaako lapsen esiintyä televisiossa? Onhan noita erilaisia valintoja. Lapsen yksityisyyden määrittäminen on yksi valinta muiden joukossa, joka tulisi jättää vanhempien omaksi pohdinnaksi kuten nuo kaikki muutkin. Vai koskas muka kuulette hämmästelyä siitä että tuo bloggaaja-Pirkko meni ja järjesti ne ristiäiset sitten, eihän se vauva edes ymmärrä mihin liittyy...

 

 

 

 

Minä itse uskon siihen että minun lapseni on vanhempana vain tyytyväinen siitä että hänestä on pidetty niinkin tarkkaa seurantaa ja muistoja löytyy kirjallisina että hyvänlaatuisina kuvina. Käsi ylös, kuinka moni on löytänyt vanhan vauvakirjansa ja ollut salaisesti vähän pettynyt siitä että ainoita ylöskirjattuja asioita olivat ensimmäinen sana ja milloin käveleminen aloitettiin? Nykyinen netissä lähesä kasvanut ja kasvatettu sukupolvi näkee asiat varmasti täysin eri tavalla kuin vähän vanhemmat sukupolvet - on normaalia olla netissä omana henkilönään, se on vain tämän live-maailman yksi olomuoto. Näin itse näen nettimaailman, samanlainen henkilö olen sielläkin kuin tavallisessa maailmassa. Ja minulla ei ole mitään antipatioita siitä jos joku minut livemaailmassa tuntevat henkilö löytäisi minut netissä, tai toisinpäin. Molempia on tapahtunut jo, eikä minulla ole mitään salattavaa. Lapsesta julkaisen vain sellaista mistä en usko hänenkään erityisemmin välittävän jos se olisi kaikkien muidenkin tiedossa.

 

Kova paranoidisuus siitä että kuka niitä kuvia katselee tai pääsee niihin käsiksi on mielestäni aika... No miten sen nyt sanoisi. Naiivia. Netissä on niin paljon materiaa, että suurin osa kuvista hukkuu siihen joukkoon. Ja kuinka monia ihmisiä oikeasti kiinnostaa heille täysin tuntemattoman, tai puolitutun lapsen kuvat? Kun näette teille tuntemattomien tai puolituttujen lasten kuvia, kuinka paljon teitä kiinnostaa? Uskoisin voivani väittää että kuvat selataan nopeasti läpi ja unohdetaan puolen sekunnin kuluttua.

 

 

 

 

 

Tässä postauksessa olen käyttänyt erilaisia vauvakuvia. Alussa käytin takaaotettuja kuvia, ja lopussa näkyvät kasvot? Kummat ovat parempia? Minusta jälkimmäisistä saa paljon enemmän irti. Blogeissa näkyy erilaisia kuvapoliittisia ratkaisuja. Jotkut laittavat esille kaiken, lapsen sairaana, lapsen itkemässä, lapsen alastomana, lapsen ihan millaisena vain. Jotkut julkaisevat lapsesta tyylikkäitä, mutta tunnistettavia kuvia (minä toivoisin että tämän blogin vauvakuvapolitiikka nähtäisiin kuuluvan tähän kategoriaan). Jotkut laittavat lapsestaan kuvia joissa lapsen kasvoja ei näy hyvin, tai kuvia jotka on otettu tapaapäin, näin suojellen sitä yksityisyyttä. Ja jotkut blurraavat kasvot.

 

Jos jotain sanoisin eri ratkaisuista, niin ensimmäinen on minusta vähän ikävää. En usko että se on kaikista paras ratkaisu, ja lapselle voisi tulla sellaisista kuvista huono mieli aikaisempana. Jos yksityisyyttä halutaan niin tarkasti suojella, niin takaapäin otetut kuvat ovat varmasti parhain vaihtoehto, ja jos kyseessä on hyvä kuvaaja, antavat varmasti hyvän fiiliksen sen hetkisistä tunnelmista. Mutta tuo jälkimmäinen vaihtoehto, jossa sutataan kasvot... Huh. Minulla menee blogista maku heti jos näen sitä. Minulle blogit ovat osaltaan visuaalista mediaa, ja tuo on ehkä kauheinta mitä voi kuvalle tehdä. Siinäpä sitä on lapsi, sutatut kasvot, näyttäen joltain pieneltä demonilta tai kummitukselta. Niskakarvat nousevat heti pystyyn.

 

 

 

 

 

 

Kysyin lapsen isän mielipidettä asiasta. Hän ei ollut varma mielipiteistään, mutta sen hän sanoi että häntä ei asia eettiseltä kannalta huoleta, itseasiassa se on typerää miettiä asiaa siltä kannalta että lapsi menettää yksityisyytensä. Häntä huolettaa se että kuka kuvat näkee. Toisaalta, hän sanoi, se mitä emme tiedä ei meitä satuta, ja samalla tavalla lasta voisi katsella joku julkisessa uimahallissa tai puistossa. Jos kuvia ei laita nettiin sen takia että pelkää niiden päätyvän huonoon käyttöön, niin samantein voisi olla vain kotona neljän seinän sisällä.  

 

Mitäs mieltä te olette? Saako laittaa lapsen kuvia nettiin? Hämmästyttääkö vai peräti suututtaako teitä tämän blogin vauvakuvapolitiikka?