Kiire

Viime viikot ovat olleen aivan mielettömän kiireisiä. Ei, en valita, itsehän olen tämän uraäidin polun valinnut, mutta onhan se joskus rankkaa. Kun vauva päättää aamukolmelta pinnasänkybileitä pitäessä että nyt ei enää kukaan talossa nuku, ja töissä on tulva kiireellisiä kokouksia ja vierailuja jonka välissä pitää lukea jos jonkinmoista akateemista tekstinpätkää, ei mielessä ole juuri muuta kuin että saisipa sen pään tyynyyn hetkeksi. Ja että pitäisiköhän lounastunnilla vetäistä puistossa nokoset. Sitä en sentään ole vielä tehnyt, vaan lääkinnyt itseäni soijalatella ja suklaakeksillä (tai useammalla). Töissä on ollut niin kiirettä että usein lounastunti on jäänyt sämpylän hotkimiseksi ruudun äärellä.
 

 

Kännykkä on kädessä jatkuvasti. Aamu toimii minuuttiaikataululla - viisi minuuttia ennenkuin iPhone-apps näyttää bussin saapuvan lähipysäkillemme sännähdän ulos ovesta, kahvitermari kourassa, äkkiä pusun miehelle ja vauvalle mäiskäyttäneenä. Juoksen bussipysäkille ja riippuen siitä kuinka nopeasti se juna-asemalle ehtii, joko juoksen tai lompsin junaan. Junassa istun tuntitolkulla viikon aikana. Edestakaisin. Vaihdan junasta metroon, ja sitten toiseen metroon, yleensä ennätän töihin perille säädylliseen aikaan. Onneksi sentään meillä on likuvat työajat, eikä kukaan tarkkaile kellokortin kanssa milloin siellä paikalla viihdymme. Kunhan työt tulee tehtyä, ja niitä on paljon.

 

Siksi olenkin aivan mielettömän kovin paljon fiiliksissä että torstaina se kaikki loppuu - vähäksi aikaa. Torstaina viimeistelen suurimmat työt loppuun, suljen tietokoneen, huokaisen helpotuksesta ja lähden työpaikalta hyvillä mielin. Perjantaina lähdetään minä ja vauva lomalle Suomeen, nauttimaan kesästä, vanhempien mökistä, meresä uimisesta, herneitten ja mansikoitten syömisestä, grillailusta ja muusta tälläisestä Suomen kesään kuuluvasta pienestä. Toivotaan hyviä kelejä ainakin siksi puoleksitoista viikkoa mitä Suomessa viihdymme.

Tälläisiä fiiliksiä siis täälläpäin... Tule loma pian!